urbaani oranki

Onpa taas ollut hiljaista blogissa. Edellisen julkaistun postauksen jälkeen olen kirjoitellut niitä muutamia, mutta virtuaaliseen pöytälaatikkoon ovat jääneet. Suurimpana syynä se, että eipä niillä ole ollut juurikaan mitään uutta annettavaa. Hiljaisuudesta, unesta ja meditaatiosta olen koittanut naputella, mutta samalla tuntunut, että parasta vaan olla hiljaa, nukkua ja meditoida. Toisaalta blogin tarkoitus ei nyt välttämättä ole tuoda maailmalle uutta tai edes olla erityisen informatiivinen. Jos olisi, niin eipä meillä kovin montaa blogia olisi ilonamme. Eli eiköhän uusia kirjoituksia taas tule tännekin. Eipä niitä ole tarkoitettu kovin vakavasti otettaviksi.

Apinoita tässä vaan ollaan ja tämänkin blogin kirjoitukset ovat parhaimmillaan valistuneita arvauksia tai johtopäätöksiä omista kokeiluista. Tosi myöskin paljon papukaijana toistan muiden kirjoituksia. Toivottavasti se ei saa ketään kuvittelemaan, että tiedän mistä puhun. Kaikki on tarkoitettu kyseenalaistettavaksi, mikä ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi yhtä oikein tai väärin.

Tarkoituksena siis sanoa, että olen yrittänyt kirjoittaa laatukirjoituksia, mutta niistä ei kovin laadukkaita ole tullut. En minä mistään mitään tiedä.

Vähän sama fiilis kun mitä Billy Braggillä biisissä No One Knows Nothing Anymore.

"Deep down in the underground, atoms spinning round and round
Scientists monitor readings
Searching for the Holy Grail, the particle or at least the tale
Of the one who gives the universe its meaning.

But what if there's nothing, no big answer to find?
What if we're just passing through time?

No one knows nothing anymore
Nobody really knows the score
Nobody knows anything
Let's break it down and start again

What happens when the markets drop,
If the numbers really don't add up?
Everyone seeks the safe haven.
And as they contemplate their ruin,
The self-proclaimed smartest people in the room
Are trying very hard not to sound craven

But what if there's nothing, no pot of gold to find?
Only the blind leading the blind.

No one knows nothing anymore
Nobody really knows the score
Seems nobody knows anything
Let's break it down and start again

Let's stop pretending
We can manage our way out of here.
Let's stop defending the indefensible.
Let's stop relying on
The lecturing of the experts
Whose spin just makes our plight incomprehensible.

High up on a mountain top, somebody with a skinhead crop
Is thinking deep thoughts for us all.
Serenity is all around, but if you listen you can hear the sound
Of one head being banged against the wall.

But what if our ancestors had stayed up in the trees
Who'd be sleeping weighed down by these worries?

No one knows nothing anymore
Nobody really knows the score
Since nobody knows anything
Let's break it down and start again"

Frank Forencich kirjoittelee asiaa blogissaan ennen ja jälkeen kuvista. Kyllä, ne voivat olla inspiroivia. Kyllä olen itsekin niistä inspiroitunut. Mutta kertovatko ne oikeasti mitään terveydestä? Kuvat kertovat vain siitä, että painoa on pudonnut, lihakset kasvaneet tai usein näissä tapauksissa molemmista. Mikäli kuvat siis ovat edes aitoja, eikä photoshopattuja tai muuten vain huijauksia. Tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa kuitenkin toimiva tapa myydä tuotetta tai palvelua on kuvilla "todistaa" kuinka tynnyrinmuotoinen läski muuttuu sikspäkiksi. Mitä lyhyemmässä ajassa tai trendikkäämmällä tavalla niin sitä paremmin tuote todennäköisesti myy.

"But sadly, the before-and-after meme is illusory at best and dishonest at its worst. B-and-A’s sell the notion that physical transformation is fast and easy; just buy the product or the service in question and you’ll be “after” before you can blink. But anyone who’s actually done the work will tell you otherwise: physical transformation requires long hours of effort, usually spread over years, even decades. The gap between “before” and “after” can be immense."

Vaikka kuvat olisivatkin aitoja, niin mitä ne kertovat onnellisuudesta, terveydestä, toiminnallisuudesta? Mitä kuuluu vähärasvaisen vatsan alla löytyvälle hermostolle ja hormonitoiminnalle. Mitä tapahtuu jälkeen-kuvien jälkeen? Elääkö jälkeen-kuva vain elämänsä onnellisena loppuun mahtipontisen musiikin säestäessä ja kiitosten hitaasti rullatessa kuvan yli? Onko kyseessä laihdutus vai elämäntapa? Olisiko hitaampi elämäntapamuutos pidemmän päälle kestävämpää? Mitä tapahtui niille ihmisille joista ei kelpuutettu ennen ja jälkeen kuvia?

"They tell us nothing about the whole person or their whole life. They tell us nothing about their nervous system, their hormonal system, or their relationship with the world. They aren’t even close to being holistic."

Eikö olisi mielenkiintoisempaa kuulla miten näiden ihmisten elämään oikeasti nyt kuuluu? Onko päästy eroon kroonisista vaivoista? Hymyileekö peilikuva useammin aamuisin? Nukkuvatko nyt paremmin? Riittääkö virtaa toteuttamaan haaveitaan? Kuten Frank Forencich vielä lopuksi kirjoittaa:

"The before-and-after meme is a con. It tells us nothing about function. It tells us nothing about sustainability. It tells us nothing about happiness and it tells us very little about health.

So let’s stop feeding the visual obsession. We have bigger fish to fry."

Meillä todellakin on isompia ongelmia ja kaloja paistettavana. Mutta, jotta ei totuus unohtuisi niin tässä omat ennen ja jälkeen kuvat pari kuukautta kestäneen Orankitreenin™ ja Orankidieetin™jälkeen.

Ennen:

Jälkeen:

Oli niin tehokas treeniohjelma kunhan alun säikähdyksestä selvisin, että minusta päätettiin kuvan ottamisen sijaan veistää patsas. (Pahoittelen alastomuutta)

Noudatan ruokavalioa mikä monella tapaa muistuttaa paleoruokavalioa, mutta en koe edustavani sitä. Oikeastaan kaikki ruokavaliobrändit ovat hyvinkin ärsyttäviä. Oudointa on se kun ruoka pitää hyväksyttää ruokavaliodogmilla. Söikö Martti ja Merja Metsästäjäkeräilijä tätä ruokaa sata miljoonaa vuotta sitten? Ei pointti voi olla mallintaa jotain ikivanhaa ruokavalioa, jota ei kuitenkaan voi nykypäivänä toteuttaa. Varsinkin kun ihmisen luonnollinen ruokavalio on ollut sijainnista, vuodenajasta ja saatavuudesta riippuvaista. Kaikki tämä kehittyvänä apinana jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Onko tämä paleota?

Ei, se on kakku.

En ole seurannut paleokeskusteluja muutamaan vuoteen joten en tiedä mikä tällä hetkellä on paleota ja mitä saa syödä. Onko riisi taas OK? Vähä- vai runsashiilihydraattista?

Jos jotain ruokaa ei mainita dieettiraamatussasi, niin sitä voi silti uskaltaa syödä. Olennaisempaa on se miltä itsestä tuntuu. Onko energinen olo? Kaikki muut sairastavat, mutta itse pysyt terveenä? Rasva ei keräänny vyötärölle? Ruoka ei ole pakkomielle? Nautit syömästäsi ruoasta?

Onneksi olkoon, sinulla menee hyvin ruokavaliobingossa!

Eikö kuitenkin olennaista ole se kuinka hyvin voi, eikä se kuinka säntillisesti pystyy noudattamaan mustaa valkoisella? Tai kuinka monta natsaa on ruokavaliofoorumin kauluksessa?

Orankidieetin™ mukaan ruoan pitää täyttää seuraavat kriteerit:
- Maistua hyvältä
- Tehdä hyvää
- Olla eettisesti tuotettua ja luonnollista

Jos suurin osa valinnoista täyttää nämä kriteerit niin hyvin menee. Esimerkiksi gluteeni ei vain sovi minulle, vaikka pastaa rakastankin. Siksi en sitä syö. Paitsi, että Aglio et Oliota en voi vastustaa jos esimerkiksi ulkomailla astun sisään hyvään italialaiseen ravintolaan. Ja pääsiäisenä söin mämmiä. Juon myös välillä pahanmakuisia vihersmoothieita. Mutta yhdeksän kertaa kymmenestä ruokani täyttää yllämainitut kriteerit. Mikään kirja ei kuitenkaan voi kertoa minulle miltä ruoka minulle maistuu ja millainen olo minulle siitä tulee.

Is it Paleo? Who cares.

Orankidieetin™ lisäksi voisin perustaa Cut The Shit -dieetin (en aio googlailla onko joku ehtinyt ensin). Siinä syödään luonnollista ruokaa ja jätetään syömättä kaikki roska. Jokainen ruokavalion seuraaja voi itse määritellä mikä on luonnollista ruokaa ja mikä roskaa. Foorumeita ei perusteta, eikä ruokavaliosta keskustella.

Kukka Laakso kirjoitti eilen loistavan blogipostauksen, joka on vuorokauden aikana luettu jo varmaan miljoona kertaa, mutta haluan silti nostaa sen esiin omassa blogissani. Kirjoituksessaan Kukka kritisoi body-elämäntapaa.

"Treeni ja oikeanlainen ravitsemus on hienoja asioita ja alati kasvava ilmiö. Yhtäältä se on fantastinen asia, mutta toisaalta näyttää aiheuttavan pahoja ongelmia. Trendinä se näkyy tarkoittavan enemmän peilikuvia ja itsen korostamista – vähemmän järkeä ja terveyttä (ok, otan peilikuvia välillä itsekin, mutta silti)."

Ihmiset on paloiteltu lähikuviksi vatsalihaksista ja pakaroista. Laihaläskit eivät ole enää hot, vaan nyt halutaan olla lähikuva sikspäkistä. Nolla prosenttia rasvaa ja koostumukselta lähinnä vettä kovan kuoren alla.

Kun ulkonäkö menee kaiken edelle, niin terveys ei seuraa enää perässä. Keskittyminen pelkästään itseen ja ulkokuoreensa sekä mahdottoman täydellisyyden tavoittelu ajaa ihmisen helposti terveydelliseen umpikujaan. Näin vanhana ilmiölle voi lähinnä nauraa, mutta samalla vähän itkeäkin. Varsinkin nuorille ja itsestään epävarmoille tämä internetin kehonpalvonta tuottaa varmasti ongelmia ja vääristää sen mistä elämässä todella on kyse.

Luen parhaillani Bronnie Waren kirjaa Viisi viimeistä toivetta, joka perustuu Waren saattohoitajana kohtaamien potilaiden katumuksenaiheisiin ja toiveisiin. Kirja perustuu Waren erittäin luettuun blogipostaukseen. Kirjassa kukaan ei kuolinvuoteellaan toivo, että olisipa ollut kireämmät vatsalihakset tai tiukemmat pakarat. Päinvastoin ihmiset toivoisivat tehneensä vähemmän töitä ja uskaltaneensa elää aidompana ja rehellisempänä itselleen.

Se, että tekee kaikkensa saavuttaakseen uusinta mahdotonta ulkonäköihannetta, ei tee kenestäkään onnellista. Onnellisuutta ei voi saavuttaa juoksemalla jonkun ulkoa ohjelmoidun ihanteen perässä. Ei, vaikka kuinka juoksisi. Se ei ole myöskään itselleen rehellisenä olemista jos hyväksyntää on haettava vertailemalla itseään muihin ja postaamalla ruumiinosiaan ympäri virtuaaliavaruutta. Kyllä meitä jokaista rakastetaan rasvaprosentista riippumatta.

Kuten Kukka muistuttaa:

"Kaiken oman kehon ihailun, huoltamisen, hyysäämisen, treenaamisen, peilittämisen, ruokavalioiden säätämisen (eli ruumiinpalvonnan) kyljessä pitää mielestäni pystyä säilyttämään, ystävääni siteeraten, elämän verevyys.

Kyllä ihminen tietää mistä se tulee: perheestä, ystävistä, ihmissuhteista, naurusta, kivoista treeneistä, viinistä, auringosta .. siitä, mitä nyt yleensä elämäksi kutsutaan. Lapsista, ihan sama mistä, mutta ei ainakaan peilistä tai itseen keskittymisestä."

Ihmisen kokemus muodostuu myös muista aisteista kun pelkästään näköaistista. Menetämme elämästä valtavasti jos eristämme itsemme kuplaan, joka muodostuu peileistä, ruuduista ja nappikuulokkeista. Elämä pitää tuntea haistaa ja maistaa, eikä vain katsoa 2D:nä ruudulta.

Kyllä itsekin mielelläni katselen kauniita ihmisiä, mutta kaunista on se kun ihmiset tekevät mitä rakastavat, hymyilevät elämälle ja ovat rehellisiä itselleen. Kaunis vartalo syntyy kun uskaltaa kävellä elämässä selkä suorana ja harrastaa liikuntaa liikunnan ilosta. Kuiva täydellisyyden metsästäminen on todellakin juuri sitä, eli kuivaa. Emme me tykkää täydellisyydestä vaan juuri niistä pienistä virheistä. Niistä, jotka tekevät meistä ihmisiä. Paras peili ei ole kuntosalin seinällä tai kylpyhuoneen kaapissa vaan se peili mistä tunnistat omia inhimillisiä piirteitäsi muissa ihmisissä. Arvostakaamme jatkossakin niitä, eikä keinoruskettuneita hauiksia.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa liikkua päivittäin ja syödä terveellistä ja hyvää ruokaa, mutta siksi, että jaksaa tehdä niitä asioita joita rakastaa. Kun on terve ja voi hyvin niin jaksaa enemmän. Voi nauttia niistä asioista, jotka oikeasti tekevät elämästä elämän. Myös vanhana. Kaunis vartalo tulee kyllä sen seurauksena kun tekee mistä tykkää, vaikka ei katsoisikaan itseään peilistä sataa kertaa päivässä.

Antaa Kukan vielä puhua:

"On parempi olla fyysisesti hyvässä kunnossa, eikä ylimääräisestä rasvasta ole paljoakaan hyötyä tai iloa. Voin paremmin, kun en ole niin rasvainen. Mutta missä menee se raja, jolloin vartalo vie elämää eikä toisinpäin? Itse en voi – enkä halua – elää elämääni siten, että parin tunnin välein pitää syödä joku kana.

En tällä luonteella, en tällä elämällä. Ei, kun käy neljättä kymmenettä. Vartalo on kulkuneuvo, ei temppeli. Elämän täytyy viedä kehoa, eikä toisinpäin. Luksusvartalo edellyttää tiukkaa dieettiä ja säätelyä. Mutta mitä se hyödyttää?"

Inhoan luomuliikunta sanaa niin paljon, että päätin otsikoida sanalla postaukseni. Koska liikunta on luonnollista ja ihmiselle pakollista niin näkisin, että kaikki liikunta näin ollen on luontomme mukaista eli luomua. Liikkuminen on kuitenkin nykyään aika pitkälti irrotettu muusta elämästä ja eroteltu joksikin mikä tapahtuu tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. On muu elämä ja on liikuntaharrastus. Ehkä luomuliikunta sitten voisi olla enemmänkin elämässä kiinni olevaa hyötyliikuntaa. Paitsi, että hyötyliikunnassa haetaan hyötyä eikä iloa tai luonnon mukaista itsensä toteuttamista. Liikkumisen pitäisi olla yhtä luonnollista kun syömisen (paitsi, että syömisestäkin on tullut monelle nykyään kaikkea muuta kuin luonnollista).

Tykkään kyllä treenata ja pelata, vaikka en itse olekaan mikään suuri treeniohjelmien, tavoitteiden ja mitattavuuden ystävä. Blogissani haluaisin kuitenkin eniten kannustaa nauttimaan liikkumisesta ja tekemään siitä luonnollisen osan jokapäiväistä elämää. Varsinkin näin kesällä se on todella helppoa.

Viime aikoina olen nukkunut huonosti, enkä siksi jaksanut oikein treenata kun pitää antaa kropan vähän levätä. Kuitenkin liikkuminen on omassa elämässä niin tärkeässä roolissa, että vaikka en treenaa niin päivän päätteeksi on silti tullut yllättävän paljon liikuttua. Ei siinä lihakset kasva ja pääse rannalla pullistelemaan, mutta entä sitten? Ei liikunta ole vain väline, jolla saavuttaa tavoite.

Oma treenitön kesäpäivä on suunnilleen seuraavanlainen:

- Olen jo muutaman vuoden aloittanunt jokaisen aamun samalla nei gong -setillä, sisältäen venytyksiä, mobilisaatiota, punnerruksia, kyykkyjä jne. Kai siinä myös qi:tä liikutellaan jos siihen haluaa uskoa. Tähän menee noin 35 minuuttia.

- Fillarilla töihin 10 kilsaa suuntaansa. Tähän menee aikaa suunnilleen tunti päivässä kun liikennevaloissa seisoskelee.

- Toimisto on 7 kerroksessa ja kävelen aina ylös sekä alas, eli pari kertaa päivässä. Ei se ole oikeastaan liikuntasuoritus eikä mikään, mutta vuoden aikana tulee kuitenkin noin 3000 kerrosväliä käveltyä portaita ylös. Vielä kun kotonakaan ei ole hissiä ja asutaan ylimmässä kerroksessa niin tulee helposti käveltyä yli satatuhatta porrasta vuoden aikana.

- Istumameditaation olen vaihtanut seisomiseen. Ei ehkä kuulosta liikunnalta, mutta suosittelen kokeilemaan zhan zhuangia niin ehkä mieli asiasta saattaa muuttua. Noin 30 minsaa.

- Kesällä nyt näiden lisäksi tulee tietenkin kaikenlaisia pallotteluja, mölkyn pelaamisia ja palstaviljelyjä, joissa kaikissa myös liikutaan. Kaikkialle tietenkin liikkuu joko kävellen tai pyörällä.

Näitä sitten kun ynnää niin onhan sitä tullut liikuttua vaikka ei siltä oikein tunnukaan. Hirveän vaikea kuitenkaan mitata kehitystä, lisätä HeiaHeiaan tai kehuskella sosiaalisessa mediassa kuinka nostin rautaa niin, että perse repesi. Tällainen liikkuminen on kuitenkin itselle niin automaattista ja luonnollista, että se tulee tehty melko huomaamatta. Sen vain tekee, koska niin on aina ennenkin tehnyt. Ja jos tällaiset arkiliikkumiset jää pois niin tuntuu heti, että nivelet ruostuu ja pää sammaloituu. On vain pakko liikkua.

Näin kesällä en oikein muutenkaan jaksa hifistellä treeniä, eli oikeastaan edelliseen listaan lisään lähinnä kaupungin "ulkokuntosaleilla" leuanvetoja, dippejä, pystypunnerruksia tukilla tai sitten himassa kehonpainoharjoittelua, kahvakuulan ja keilojen heiluttelua. Fiiliksen mukaan ja sen verran, että tuntuu kivalta.

Pakko itsekin kommentoida Henry Laasasen blogikirjoitusta vahvoista naisista ja siitä mikä heissä on "vikana". Mielestäni koko kirjoitus ei kyllä koske lainkaan vahvuutta vaan lähinnä heikkoja miehiä ja maskuliinisuden kliseitä. Ei siinä, että heikkoudesta olisi mitään vikaa. Samasta lähteestä heikkous ja vahvuus pulppuavat. Lähtökohta, että vahvoissa naisissa olisi jotain vikaa on kuitenkin melko omituinen.

"Tavallisen velton sohvaperunamiehen on turha haaveilla treffeistä bodimimmin kanssa, koska tavallinen sohvaperuna ei edes mahdu bodimimmin miestutkaan."

Lienee aika yleistä, että liikunnalliset ihmiset eivät mahduta velttoja sohvaperunoita tutkaansa ihan sukupuolesta riippumatta. Esimerkiksi Ari Godzilla Kokkonen seurustelee myös Jutta Gustafsbergin kanssa eikä vain toisinpäin.

"Miehet pitävät seksikkäimpinä ammatteina lentoemäntiä ja hoitajia, koska nuo ammatit kielivät herttaisuudesta, empatiasta ja palvelunhalusta."

Mielestäni miehet pitävät näitä ammatteja seksikkäinä lähinnä siksi, että miehet ovat usein pohjimmiltaan heikkoja ja kaipaavat hoivaa. Maskuliinisuuden kulissien ylläpitäminen on raskasta jos ei oikeasti ole niin vahva kuin mitä esittää. Silloin houkuttelee lapsen roolin ottaminen ja antautuminen äitihahmon hoivaan.

"Tavallinen mies jäisi miehekkyydessä väistämättä poliisisetien varjoon ja vahvojen naisten hypergamia vahvuuteen nostaisi jälleen kerran päätään."

Sopii kysyä mitä on "tavallinen mies"? Onko tavallinen mies todella se niska kyyryssä älypuhelintaan pikkurilli ojossa sivelevä ja kaikki ulkopuoliset vaikutteet itseensä imevä ja muiden ohjailtavissa oleva androgyyni antennimasto? Vai onko tavallinen mies sittenkin enemmän vahva eläin kuin muovisen elektroniikan jatke?

"Vahvoissa naisissa on se perusvika, että vahvuus on maskuliininen omaisuus. Miehet rakastavat feminiinisiä naisia, jotka eivät ole miehekkäällä tavalla vahvoja."

Ensinnäkään vahvoissa naisissa ei ole olemassa mitään perusvikaa. Jos joku vika halutaan nähdä niin se voi olla maskuliinisuuden kliseiden tavoittelu niiden itsensä vuoksi. Nämä olkoon vaikka tittelit, valta, univormut tai isot hauikset. Se mitä näillä kliseillä on vahvuuden kanssa tekemistä niin en tiedä. Kun vähänkin katsoo pintaa syvemmälle niin yleensä nämä kulissit rapisevat alas. Mitä heikompi on, niin sitä suurempi tarve on peitellä heikkouttaan kliseillä.

"Saadakseen parisuhteen mies-naisdynamiikan toimimaan, vahvat naiset yrittävät usein etsiä itseään vahvemman miehen, jotta he voisivat edelleen olla parisuhteen heikompi osapuoli vahvuudestaan huolimatta."

Vahvuuttahan on juuri se, että uskaltaa olla myös heikko eikä tarvitse peitellä pelokkuuttaan. Jos naisten vahvuutta ajatellaan maskuliinisuuden kliseiden kautta niin lienee totta, että etsitään vielä "vahvempaa" miehistä vastinetta. Itse en kuitenkaan koe vahvuutta näiden kliseiden koosteeksi.

Mielestäni vahvuus on enemmän esimerkisi sitä, että:

- Uskaltaa seurata omaa sydäntään elämässä ja tehdä mitä haluaa
- Se, että antaa muidenkin elää elämäänsä kuten haluavat
- Hyväksyy tunteensa ja uskaltaa näyttää ne myös muille
- Ottaa muiden mielipiteet huomioon, mutta kantaa itse vastuun elämästään
- Ymmärtää, että elämä on myös fyysinen kokemus ja olemme liikunnallisia ja fyysisesti vahvoja eläimiä
- Ottaa selkä suorana vastaan mitä elämä tuo eteen
- Ei valita turhista, mutta uskaltaa pyytää apua kun sitä oikeasti tarvitsee

Marko Suomi kirjoittaa vahvuudesta näin:

"Mielestäni jokaisen ihmisen pitäisi pyrkiä olemaan vahva. En tarkoita nyt vahvuudella sellaista itsensä kovettamista ja muiden polkemista, vaan sitä että pitää itsestään ja läheisistään huolta sekä henkisesti että fyysisesti, ja jos ei itse pysty niin pyytää siihen apua. Jotta välttyisi esim. katkeruudelta."

Hyvin sanottu. Mielestäni vahvuutta ei koskaan ole se, että kovettaa itsensä tai polkee muita. Liian moni uskoo vahvuuden olevan sitä, että käyttää muita tikapuina kun itse kapuaa kuvitteelliselle menestyksen kukkulalle.

Ja ettei joku kuvittelisi muuta niin itse en ole erityisen vahva. En osaa edes itkeä. Yritän kuitenkin opetella.

Siinä missä ystävyys- ja ihmissuhteet ovat muuttuneet yhä enemmän verkostoitumiseksi ja kaupankäymiseksi niin muu arkinen elämä nähdään investointeina ja tuottoina. Mitä sinulla on annettavaa minulle? Mitä saan vastineeksi käyttämästäni ajasta? En tietenkään tarkoita, että kaikki ihmissuhteet ovat tällaisia tai, että jokaisen kahvilassa istumisen on tuotettava jotain, mutta yhä enemmän tekeminen tuntuu tähtäävän siihen, että meidät voidaan haudata pitkä elämän CV sylissä. Kuten Frank Forencich kirjoittaa tuoreimmassa blogipostauksessaan:

"The problem comes when ROI becomes the only question we ask, when our interest in profit eclipses every other consideration on the table. This singular focus on measurable return transforms every human enterprise into an ugly calculation, stripping away everything that humans normally hold dear. At this point, the ROI question is no longer sensible; it becomes an instrument of stupidity."

Mittaamme itseämme, mittaamme muita, mittaamme itsemme hengiltä. Liikuntasuorituksista tulee taulukoita ja käyriä. Kaikesta on tehtävä tehokkaampaa ja kehityksen on oltava jatkuvaa. Elämään on mahdutettava enemmän elämää ja paradoksaalisesti pyrimme tähän poistamalla sen mikä tekee siitä elämän.

"No matter how hard we squeeze our precious numbers, there is simply no way to accurately measure things like engagement, creativity, innovation, pro-social working conditions, sustainability or beauty."

Yritämme kutistaa elämän mahtumaan Excel-taulukkoon vaikka elämä ei muodosutu numeroista. Kuitenkin kuvittelemme, että menestys mitataan euroina, ulkonäkö sentteinä ja kiloina, urheilusuoritukset toistoina, kunto metreinä, ihmissuhteet seuraajina tai terveys sydämenlyönteinä.

"Our greatest artists, scientists, explorers and seekers never asked about ROI. Primal peoples didn’t ask it. Plato, Aristotle and Socrates didn’t ask. Galileo and Copernicus didn’t ask. Michelangelo and da Vinci didn’t ask. Jesus and Buddha didn’t ask. Children don’t ask and neither do most athletes and musicians. In other words, our most creative people never stop to question “What am I going to get out of this?” Rather, they seek out wonder, engagement and discovery first, then let the returns fall where they may."

Kaupallisen koulutuksen omaavana ja arkipäivät toimistotuolissa ruutua tuijottavana ROI on hyvinkin tuttu, mutta ei sillä mielestäni ole juurikaan arvoa kun puhutaan omasta todellisuudesta eläimenä. Paljon olennaisempia kysymyksiä ovat esimerkiksi Frankin esittämät:

"What kind of relationship do we desire with the world? How can we live in harmony with the land and with each other? What is the nature of truth, beauty, justice and wisdom? How can we create healthier people and organizations?"

Kyllä itsekin näen, että esimerkiksi biohakkeroinnissa voi olla omat hyötynsä, mutta samaa täydellisyyden tavoittelua, ikuisen nuoruuden ihannointia ja elämän loppumisen pelkoa siinä on kun photoshopatussa julkkisten muovimaailmassa. Elämä ei ole täydellistä ja hyvä niin.

Alkuun ajattelin, että "Strong is the new skinny" -trendi olisi hyvinkin terve suuntaus. Pois ulkonäkökeskeisyydestä ja epäterveestä hoikkuuden ihannoinnista kohti toiminnallisempaa, liikkuvampaa ja eläväisempää vartaloa ja elämää. Tuntuukin käyneen niin, että ulkonäkökeskeisyys on entisestään pahentunut, kauneusihanteesta on tullut vain vieläkin vaikeammin saavutettava. Toiminnallisuutta ei mitatakaan enää toiminnallisuudella vaan sillä, että miten vatsalihakset hymyilevät sikspäkkiään kun iPhone tallentaa vessan peiliä sosiaalisen median ihmeteltäväksi.

Olin järkyttynyt kun törmäsin twiitteihin Wimbledonin naisten tennisturnauksen voittajasta. Marion Bartoli voitti siis WIMBLEDONIN ja ihmiset keskittyvät Bartolin ulkonäköön. Jos haluatte pahoittaa mielenne niin suosittelen lukemaan tämän. Jutussa Twitter-poimintoja ja kommentteja naisten finaalista ja Bartolista.

En voi sanoa juurikaan seuraavani tennistä, mutta mielestäni jos voittaa Wimbledonin ja tienaa tällä 1,6 miljoonaa puntaa niin on hyvinkin ammattimainen urheilija. Tenniksessäkin kun edelleen ratkaisee pisteet, eikä se kenellä vilahtaa kauneimmat pakarat hameen alta. Bartoli on taatusti enemmän urheilija kun nämä vatsalihaksiaan kännykällään kuvaavat kuntoilijat.

"On the bright side, when asked about BBC commentator John Inverdale remarks on her "never going to be a looker" (yeah that’s right, she received this shit from the BBC too), Bartoli said:

"It doesn’t matter, honestly. I am not blonde, yes. That is a fact. Have I dreamt about having a model contract? No. I’m sorry. But have I dreamed about winning Wimbledon? Absolutely, yes."

And that’s one of the many actual reasons Marion Bartoli “deserves" to be Wimbledon Champion."

Marion Bartoli haaveili Wimbledonin voittamisesta, on treenannut sen eteen todennäköisesti päivittäin vähintään 20 vuotta ja sitten joutuu kommentoimaan ulkonäköään koska on liian ruma. WTF? No kuinka ruma Marion Bartoli sitten on?. Kommenteista päätelleen voisi kuvitella, että Bartoli on Jabba the Huttin ja Notre Damen kellonsoittajan yhdistelmä (ja vaikka olisikin, niin mitä väliä jos tekee mitä rakastaa ja vielä pärjää siinä). Mutta ei, Marian Bartoli näyttää siis tältä:

Olen useasti blogissani pohtinut sitä, että mitä varten liikkua ja miksi treenata. Frank Forencichin loistava blogikirjoitus sai taas kerran tarttumaan aiheeseen. Toisaalta haluamme muuttua, eli laihtua, kasvattaa lihaksia tai hymyillä kiinteämmälle peilikuvalle, mutta samalla juuri muutoksen pelko, asioiden pysymättömyys ja elämän haavoittuvuus on se mikä saa meidän tarraamaan tiukasti kiinni "ikuiseen nuoruuteen". Jos jotenkin onnistuisimme pysäyttämään biologisen alamäen tässä hetkessä, niin ehkä se pysähtyy kokonaan.

We can analyze, measure and study until we’re blue in the face, but we are still vulnerable, fragile organisms living in a highly dynamic, fundamentally impermanent world. No matter how hard we train, no matter how perfect our diets, “we’re still gonna die.”

Vaikka kuinka mittaamme, tutkimme ja analysoimme elämäämme niin olemme kuten Forencich kirjoittaa haavoittuvia ja hauraita organismeja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. Vaikka kirjaamme jokaisen lihasupistuksemme treenivihkoon, hengenvetomme uusimpaan applikaatioon ja Suunto laskee sydämenlyöntimme, niin emme edelleenkään muutu näiksi numeroiksi tai voi hallita elämäämme. Toki voimme luoda illuusion ja kulissin, jonka taakse kätkeytyä todellisuudelta.

Which brings us to the paradox and delusions of the modern health and fitness industry. That is, we put so much energy into analyzing our workouts, weighing our food and micro-managing every detail of our lives, we have to wonder what exactly it is that we’re trying to do. Are we trying to celebrate life in all its mystery and insecurity, through vigorous physical movement? Or are we trying to escape from our earthly predicament? Are we going towards something or away from something?

Miksi laitamme niin paljon energiaa elämän eri osa-alueiden analysointiin? Mitä oikein yritämme tällä saavuttaa? Eikö juuri elämän hauraus ole se mikä tekee siitä niin kaunista? Miksi me haluamme sitä paeta? Eikö elämää pitäisi juhlia, liikkuminen tärkeänä osana tätä ihmettä, jossa kaikki saamme olla osallisena. Sen sijaan, että yritämme pysäyttää elämän, niin voisimmekin antautua sille. Ja elämään kuuluu tietenkin olennaisena osana sen fyysisyys. Se voi kuitenkin olla kivaa, eikä vain väline tietyn lopputuloksen saavuttamiseen. Varsinkin kun tämä lopputulos on yhtä pysyvä kuin rantahiekkaan piirretty hymiö.

When we try to death-proof our bodies, we simultaneously take ourselves out of the natural flow of life. In other words, death-proofing actually becomes a form of “life-proofing.”

Yrittäessämme suojautua kuolemalta, peloilta ja muutokselta niin todellisuudessa rakennammekin kilven jolla piiloudumme elämältä.

“If we just eat enough kale, do the right number of squats, run the right number of miles, take the right supplements and put the right substances on our skin, then we won’t have to face the unpleasant realities of aging and death.”

Meille on myyty ajatus, että jos noudatamme tiettyä ruokavalioa, tiukkaa treeniohjelmaa, syömme oikeita lisäravinteita ja superfoodeja niin meidän ei tarvitse kohdata epämiellyttäviä elämän tosiasioita. Jos tiukasta kontrollista huolimatta elämä ei noudatakaan suurta suunnitelmaamme niin ajattelemme usein, että emme kontrolloineet tarpeeksi. Tiukasta otteestamme huolimatta elämä pääsi jotenkin luiskahtamaan sormiemme välistä. Puristusvoimaa on harjoiteltava enemmän. Kuvittelemme epäonnistuneemme vaikka elämä osoittautuikin vain elämäksi.

So what is health? Is it the ability to insulate ourselves from the flux and flow of life? Is our goal to become impervious to the natural biological decay that takes place in every organism on earth? If that’s the case then we are clearly on the wrong path. Maybe we need to re-evaluate our vision. Maybe it’s time to suspend our war on injury, aging and death. Maybe it’s time to look squarely at the impermanence of our incredible, beautiful, fragile and highly temporary lives.

Onko terveys todella sitä, että suojaamme itsemme elämän virtauksilta? Olemme tehneet elämästä sotaa sen sisältämiä ikävyyksiä vastaan, vaikka samalla tiedostamme, että sotiminen ei estä vammautumisia tai kuolemaa. Vaikka kuinka kuvittelemme, että tiedämme kaiken ja elämää voi kontrolloida, niin silti tulemme kohtaamaan saman kohtalon kuin kaikki muutkin organismit.

Yes, health is a noble pursuit. With just a little more education, training and behavioral change, we could save millions of people from immense amounts of suffering. We could help reduce the levels of diabetes, heart disease, depression and neurological disorders. But let’s not delude ourselves; aging, illness, injury and death are part of who we are. Life is a package deal, one that includes loss, injury, disease and suffering. Rather of fleeing from it, perhaps we’d do better to embrace it in its entirety. Once we give up our attachment, we can live life more completely, in total health.

Terveellinen ruoka, liikkuminen, rentoutuminen ovat kaikki tärkeitä paloja elämän palapelissä ja itsestä huolehtiminen todella voi lisätä vuosia elämäämme, varsinkin niitä "terveitä" vuosia. Forencichin sanoin niin elämän kytkykauppaan kuuluu kuitenkin myös loukkaantumisia, sairauksia ja kärsimystä. Miksi haluamme olla niin helvetin täydellisiä, vaikka juuri epätäydellisyys on kaunista ja tekee elämästä elämän? Miksi haluamme olla muovia vaikka meidät on luotu elämää sykkiviksi organismeiksi?

“Some people think football is a matter of life and death. I assure you, it's much more serious than that.”

-Bill Shankly

Entisenä futaajana ja nykyisenä penkkiurheilijana olen ehkä joskus ajatellut kuten Liverpoolin edesmennyt manageri Bill Shankly laukoo legendaarisessa kommentissaan. Vanhemmiten sitä on kuitenkin oppinut ottamaan asioita vähemmän vakavasti, tai ainakin laittamaan ne tärkeysjärjestykseen. Totuus on kuitenkin se, että Shanklyn kommentin voi laajentaa melkeinpä koskemaan mitä tahansa asiaa. Liikunnasta, urheilusta, treenistä, terveydestä tai miksi tahansa omaa kompurointiaan päivästä toiseen haluaa kutsuakaan, tulee helposti liian vakavaa ja unodetaan miksi sitä oikeastaan tehdään. Eikö liikunnan pitäisi tukea elämää, eikä olla se yksinäinen jalustalle nostettu osa-alue, jota muu elämä on valjastettu tukemaan?

Terveyttäkin metsästetään yhä hifeimmin keinoin, vaikka sellaista tilaa kuin terveys ei oikeastaan koskaan voi edes saavuttaa. Olemme joko enemmän tai vähemmän sairaita, enemmän tai vähemmän terveitä, mutta mitään pysyvää tilaa nimeltä terveys ei ole ollenkaan olemassa. Koska kuitenkin tätä tilaa ajamme takaa ja niin kauan kun elämme olemme aina enemmän terveitä kun sairaita, niin kannattaa ehkä kuitenkin miettiä, että mitä varten? Mitä haluan tällä terveydelläni tehdä? Metsästää lisää terveyttä vai ehkä sittenkin jotain muuta?

90-vuotias Göte Lindblad Göteborgista (mistäpä muualtakaan Göte voisi olla kotoisin) teki äskettäin penkkipunnerruksen uuden maailmanennätyksen. Göte oli tietysti tyytyväinen nostettuaan ikäryhmänsä uuden maailmanennätyksen, mutta tavoite eli 90 kiloa jäi saavuttamatta. Olennaisinta Göteborg Dailyn artikkelissa oli mielestäni kuitenkin ihan muut asiat. Rauta on kuitenkin vain rautaa ja se joko nousee tai on nousematta. Ihan sama.

"Göte has been exercising pretty much his whole life. But he doesn’t train to win prizes or beat records. He said the main reason is to keep in shape, and to be able to care for his wife."

Elämä on vaan niin paljon enemmän kuin penkkipunnerrusta. Toki tämän kaikki tietää, mutta näkyykö se aina käytännössä. Perhe, ystävät, rakkaus, ilo. Liikkumisen pitäisi parantaa kaikkia näitä asioita, eikä nakertaa niitä. Olen todella kyllästynyt näihin Facebookin newsfeedin motivaatiopläjäyksiin joiden sanoman voi tiivistää vaikka seuraavasti:

- "Olet paska, mut treenamalla susta voi tulla jotain"
- "Oksentaminen ja kipu on ihan jees jos vatsalihaksillasi voi pelata ristinollaa"
- "Kärsi, kärsi ja kärsi niin valokuva perseestäsi voi saada 50 tykkäystä"

Se mikä ainakin minua kiinostaa on se mikä on tämä pay off? Mikä on se lisäarvo, minkä tämä lihaksikas selkä elämään tuo? Mikä on ollut sen hinta? Itsehän olen kaiken treenaamisen ja liikkumisen kannattaja ja pidän ehdottoman tärkeänä, että ihmiset liikkuvat ja löytävät mielekkään tavan toteuttaa itseään fyyisesti. Olennaista on kuitenkin mielestäni se, että tämä tapahtuu ilon kautta ja elämän oikeasti tärkeille asioille voimaa antaen. Itsensä loppuun polttaminen peilikuvan takia nyt on vain ja ainoastaan typerää.

Hesarissa oli tänään juttu eri maiden ravitsemussuosituksista. Nämä ravitsemussuositukset ovat keskenään melko ristiriitaisia. Suositukset perustuvat tutkimustietoon, mutta ilmeisesti eri tutkimuksiin. Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm tosin sanoo, että "ruokakulttuuria ei voi sivuuttaa, kun laaditaan kansallisia suosituksia. Kotimainen maataloustuotanto on osa ruokakulttuuria, ja siksi näiden erottaminen toisistaan voi olla vaikeaa". Tämä on tottakai ymmärrettävää koska kotimaista maataloustuotantoa on tuettava, kansantalous ja niin edelleen. Miksi sitten kuitenkin väittää, että ravitsemussuositukset tehdään kuitenkin aina vain ja ainoastaan sen perusteella, mikä on tutkitusti terveellistä.

Ravitsemussuositukset ovat tottakai iso kompromissi ja onhan se kaikin tavoin järkevää, että ne perustuvat kotimaisiin raaka-aineisiin. Ravitsemussuositusten pitää myös olla kaikkien noudatettavissa mitä tulee kustannuksiin ja saatavuteen. Ei se ole kestävää jos viralliset ravitsemussuositukset suosittelisivat perustaksi jamssia, gojimarjoja ja majavan kiveksiä. Kuitenkin vähän tökkii se miten ravitsemussuosituksia usein myydään jotenkin optimaalisen terveellisenä ruokavaliona.

Hesarin jutun mukaan esimerkiksi Kreikassa ei suositella perunoita syötäväksi yli kolme kertaa viikossa ja Harvardin yliopiston ruokapyramidi asettaa perunat pyramidin kärkeen. Eli niillä voi silloin tällöin herkutella. Hesarissa Fogelholm sanoo perunasta, että "meillä ei ole näyttöä siitä, että perunan syömisestä olisi sen enempää haittaa kuin hyötyäkään". Eli terveellisyys tarkoittaakin sitä, että jostain ei ole haittaa? Öh.

"Fogelholm myöntää, että suositukset laativan valtion ravitsemusneuvottelukunnan kokoonpano voi haitata uskottavuutta eikä näytä ulospäin hyvältä.

Neuvottelukunnassa ovat mukana muun muassa Päivittäistavarakaupan yhdistys, Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto ja Elintarviketeollisuusliitto."

Onhan se suomalaisen kansanterveyden kannalta tosi hyvä asia, että ne ruoat mitä täällä eniten tuotetaan ovat myös ne kaikkein terveellisimmät ruoat. Sama tuntuu koskevan muitakin maita. Kätevää. Kansanterveys ja kansantalous kiittää.

Havardin yliopiston ruokapyramidi näyttää seuraavalta. Esimerkiksi maitotuotteet ovat siinä merkittävästi pienemmässä roolissa. Täysjyväviljat ovat tässäkin tärkeitä, mutta kuitenkaan eivät muodosta yhtä isoa osaa. Riisiä suositellaan, mutta esimerkiksi perunaa ei niinkään.

Harvardin lautasmalli eroaa myös jonkin verran meidän totutusta.

Vaikka ravitsemussuosituksia tässä vähän kritisoinkin, niin silti olen sitä mieltä, että edes niitä noudattamalla kansanterveys olisi jo paljon paremmalla tolalla sillä suurimmat ongelmat aiheuttaa kuitenkin tämä alla oleva hyvinkin suosittu pyramidi.

Kaipaisin kuitenkin vähän enemmän rehellisyyttä ravitsemussuosituksiin. Miksi ei voida avoimemmin myöntää, että suosituksiin vaikuttaa maatalouspolitiikka ja kansantalous. Halpaa ja energiatiheää lähiruokaa, mikä oikein lautaselle koostettuna on ihan semiterveellistä, mutta ei kuitenkaan optimaalista.

Tämä blogi oli aluksi hyvinkin paleo, sittemmin paleoish ja nykyään en jaksa oikein enää tätä kivikautislarppausta. Paleossa on silti todella paljon hyvää, mutta myös paljon naurettavaa. Jos pitäisi oma lautasmalli nyt koota, niin ehkä siitä tulisi vähän paleompi versio tosta Harvardin mallista. Paitsi sitten kun olen joskus Grönlannin diktaattori, jolloin vain ja ainoastaan tieteeseen perustuvat ravitsemussuositukseni suosittelevat lähinnä hylkeenrasvaa.

En ole aikoihin kirjoittanut blogiin minimalistista kengistä tai paljain jaloin liikkumisen hyödyistä. Suurin syy tähän on varmasti se, että otan ne jo niin itsestäänselvyytenä sillä viimeisen reilun neljän vuoden aikana en juuri ole liikkunut itse muuten kuin paljain jaloin tai minimalistisissa kengissä. En vaan pysty. Todennäköisesti kaatuisin kun tuntuisi nin kömpelöltä, en jaksaisi nostaa jalkojani tai luulisin käveleväni vaahtokarkissa. Vaikka onhan siinä totuuden siemen mitä Kelly Starret sanoi LondonRealin podcastissa, että "Vibrams are a way of selling stuff to white people" (Jos ei mainokset huvita niin skipatkaa videon eka minuutti).

Mieluitenhan sitä pukeutuisi aina pelkkiin sortseihin, eikä koskaan laittaisi kenkiä jalkaan, mutta koska asuu Suomessa ja kaupungissa niin pakkohan jalat on jollain suojata. Omat kokemukset minimalistisista kengistä ovat kuitenkin todella positiivisia. Sen lisäksi, että ne ovat äärimmäisen mukavat niin muun muassa 15v vaivannut nilkka lopetti naksumisen ja oireilun jo muutaman kuukauden käytön jälkeen. Ei ole enää ollut urheillessa tarvetta nilkkatuelle. Mutta onhan näitä kenkiä myös kerääntynyt.

Kuvasta puuttuu jo puhkikävellyt ja talvikengät. Varsinkin Vivo Barefotilla on siis todella hyviä ja laadukkaita talvikäyttöön sopivia kenkiä. Eihän niissä ihan paljasjalkafiilistä ole, mutta lesti on leveä ja jalka pääsee sentään vähän tekemään työtään. Ja koska tämähän on ihan selkeä muotipostaus niin voin kertoa, että kuvasta löytyy Vibrameita, Merreleitä, Vivo Barefooteja, yhdet Feelmaxit ja yhdet Leguanot, eli mun salilla käyttämät jarrusukat.

"“If a tree falls in the forest and it hits a mime, would he make a noise?” -Brad Warner

Koska toivun tällä hetkellä flunssasta enkä oikein voi treenata niin kirjoitankin pitkästä aikaa ehkä itselleni kaikkein tärkeimmästä asiasta eli meditoinnista. Siitä taitaa olla yli 3 vuotta aikaa kun viimeksi olen aiheesta tänne kirjoitellut, mutta edelleen sitä päivittäin tulee istuttua tyynyllä. Noin kymmenisen vuotta olen meditoinut, joskus enemmän, joskus vähemmän. Välillä en ollenkaan. Tekniikoita on tullu kokeiltua lukuisia ja joskus on lipsahtanut henkisen materialismin puolelle. Toisaalta välillä on hyvä monimutkaistaa yksinkertaisia asioita, jotta näkee niissä olennaisen ja voi jälleen yksinkertaistaa. Nykyään istumiseni voi tiivistää seuraavasti.

“Sit down, shut up and pay attention.”

Itse istun zazenia, mutta meditaatioon on aivan turha liittää mitään uskonnollista tai new age -hölynpölyä. Tällä en halua sanoa, että niissä on mitään väärää, mutta ei niitä meditaatioon tarvita. Ja vaikka mindfulness on trendikästä ja kursseja tuntuu olevan jo enemmän kuin sieniä metsässä niin ei meditaatioon tarvita kallista kurssia tai rusinan tietoista imeskelyä. Toki opettajaa voi tarvita ja meditaatiota voi tehdä väärinkin. Pakollista kurssin käyminen tai muu hörhöily ei todellakaan ole.

Meditaation hyödyistä on tutkimuksia jo niin paljon, etten jaksa edes nostaa näitä hyötyjä esille. Itselleni meditaatiosta on tullut niin luonnollinen ja olennainen osa arkea, että en oikein edes ajattele syitä. Istun vaan tyynylle joka päivä. Joskus se on kivaa, joskus rentoudun, välillä se on ihan perseestä ja useimmiten lähinnä tylsää. Brad Warner pukeutuneena astronauttijänikseksi puhuu meditaation syistä hyvin tällä videolla. Olen samaa mieltä.

Voin rehellisesti sanoa, että meditaatiosta on ollut enemmän hyötyä kun mistään muusta mitä olen tehnyt, mutta samalla näitä hyötyjä on hankala pukea sanoiksi. Ne hiipivät niin hitaasti esiin kuukausien ja vuosien saatossa, että muutosta tuskin edes huomaa. Silti tämä muutos on ollut ihan järisyttävän suuri ja kuitenkaan en voi sanoa enää meditoivani minkään hyödyn tai muutoksen aikaasaamiseksi.

Vaikka meditaatio on yksinkertaisinta ja helpointa mitä voi tehdä, niin se on samalla myös vaikeinta. Haluan kuitenkin pitää ohjeet mahdollisimman yksinkertaisina ja tiiviinä.

- Istu selkä suorassa
- Voit pitää silmät auki tai kiinni
- Anna hengityksen virrata luonnollisesti
- Älä ajattele mitään, mutta älä myöskään työnnä ajatuksia pois

En näe meditaatiota rentoutumistyökaluna tai jonain millä haetaan huippufiiliksiä. Se on nimenomaan oman itsen ja maailman kohtaamista ilman, että pakenee Facebookin tykkäyksiin tai muuhun puuhasteluun. Louis CK osui Conanin haastattelussa aika hyvin sen ytimeen mistä meditaatiossa on kyse.

Koska meditaatio on nyt trendikästä niin sitä myydään monenlaisessa paketissa. Sama ilmiö kun treenissä on myös tullut meditaatioon, eli ihmisillä ei ole aikaa ja haluavat päästä mahdollisimman helpolla. Eli "rantakuntoon 6 viikossa 4 minuutin treenillä" on meditaatiossa saanut vastaavan muodon, eli kuunnellaan pari minuuttia rentoutusapplikaatiota älypuhelimesta ja sitten ollaan meditoitu. Sori, ei olla.

Näistä pienistä hengähdystauoista on tottakai hyötyä ja niitä voi ehdottomasti suositella mahdollisimman paljon, mutta ei ne eroa siitä, että työpäivän lomassa tekee pari ilmakyykkyä tai leuanvetoa. Ehdottoman hyödyllistä, mutta ei riittävää. Näkisin, että vähintään parikymmentä minuuttia olisi hyvä aika istua päivittäin, että ehtisi kohtaamaan myös niitä asioita ja ajatuksia, joita ei ehkä haluaisi kohdata. Samasta syystä on tärkeää, että istuu päivittäin. Siinä missä hampaita on parempi harjata pari kertaa päivässä, eikä ainoastaan 14 kertaa maanantaisin, niin on myös parempi meditoida päivittäin sen sijaan, että istuu pitkän session kun sattuu huvittamaan.

On täysin väärä käsitys, että meditaation pitäisi olla kivaa. Se on toki yleinen sivuvaikutus, että elämä muuttuu mielekkäämmäksi, mutta se muuttuu sellaiseksi juuri sen seurauksena, että tottuu kohtaamaan elämän sellaisena kun se tyynyllä istuessa esittäytyy. Päivästä toiseen. Ja jos joka päivä istuu niin ei voi valita ainoastaan niitä kivoja hetkiä vaan on istuttava myös niissä paskoissa fiiliksissä. Meditaatio ei myöskään ole mitään ihmeellistä. Se on ainoastaan kätevä työkalu todellisuuden kohtaamiseen.

Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen ja mitä kauemmin bloggaan niin sitä kauemmas luisun ääripäistä kohti jonkinlaista tietämättömyyden keskitietä. Koska mitä enemmän opin niin sitä enemmän huomaan kuinka vähän tiedän. Kuitenkin tämän prosessin aikana sitä alkaa myös näkemään kuinka lopulta keskiössä on yksinkertaisia periaatteita ja ääripäät voivat puhua melkein samasta asiasta, mutta eri sanoin. Näitä ajatuksia nousi minulle esiin Chris Highcockin uusimmasta kirjoituksesta Conditioning Research -blogissa. Enough is enough.

Nykyään kuuluu kaventaa elämäänsä tiukoilla ruokavalioilla ja löytää laumansa uusista lajeista. Asioista tehdään kapeita ja äärimmäisiä. On oikeaa ja väärää. Dogmia ja tosikoita. Kuten Chris Highcock kirjoittaa niin olisiko ehkä järkevää heittää ajatustapa siitä, että kaikkea on oltava enemmän tai vähemmän roskakoriin ja tehdäkin asioita riittävästi. Sen sijaan, että suorittaa enemmän ja enemmän ja toisesta päästä rajoittaa elämäänsä niin ottaakin vähän rennommin ja tasapainoilee keskitiellä. Vähemmän sääntöjä, enemmän järkeä ja iloa?

Syö vähemmän ja liiku enemmän? Ehkä sittenkin, syö ja liiku tarpeeksi

Nuku enemmän? Nuku riittävästi, että heräät virkeänä seuraavaan päivään

Syö enemmän proteiinia? Ei, syö riittävästi tarpeesi mukaan

Syö vähemmän hiilareita? Ei, tankkaa tarpeeksi bensaa koneeseen päivän tarpeista riippuen

Syö vähemmän rasvaa? Syö riittävästi pitääksesi hormonituotanto kunnossa

Samat ajatukset pätevät myös treeniin ja stressiin. Riittävästi, ei liikaa.

"More is better? No enough is enough."

Siitä onkin taas pitkä aika kun olen edellisen kerran kirjoittanut blogiini. Syynä tähän on se, että sain elämältä ihan kunnolla turpaani loppuvuodesta. Tulipahan tutustuttua siihen miltä pohjalla näyttää. Käsittämätöntä on kuitenkin se määrä viisautta ja itsetuntemusta, joka tarttuu ihmiseen jos uskaltaa katsoa syvälle sisälleen kun elämän isoimmat aallot heittelee. Sitä todellakin oppii virheistään ja nousee vahvempana kuin koskaan. Koska pohjalta on vain yksi suunta niin on hyvä aloittaa ponnistaminen kyykystä. Eli Ido Portalin kyykkyhaasteesta blogikin tekee paluun.

"Säännöt" ovat hyvinkin yksinkertaiset, eli 30 päivän ajan istutaan kyykyssä 30 minuuttia per päivä. Melko harva pystyy istumaan tämän ajan putkeen varsinkin alussa, eli sen voi jakaa niin pieniin osiin kuin kokee tarpeelliseksi. Kyykky on kuitenkin ihmiselle luontainen lepoasento, eli jos tuntuu raskaalta niin sitä suuremmalla syyllä kannattaa kyykyssä viettää aikaa. Itse olen jo parin vuoden ajan kyykkinyt melkein päivittäin, mutta todella harvoin näin pitkää aikaa putkeen. Nyt haasteen aikana olen kuitenkin huomannut, että kyykky on muuttumassa lepoasennoksi, sillä 30 minuuttia menee jo aika helposti. Eilen tulikin istuttua jo monta tuntia yhteensä kyykyssä ja tätäkin postausta kirjoitan luonnollisesti kyykkyasennossa.

Ihan jo muutaman päivän jälkeen voin sanoa, että tekee todella hyvää. Oma liikkuvuus on melko hyvä eli "ass to the grass" ei ole ongelma ja asentoa voi varioida hyvinkin paljon. Silti tuntuu, että lonkat on enemmän auki kuin koskaan ja jopa hengitys kulkee paremmin. Onnistuin myös viime viikolla vähän rasittamaan polveni kipeäksi (liikaa uusia harrastuksia, liikaa treenimotivaatiota), mutta myös polvelle kyykyssä istuminen on tehnyt todella hyvää.

Koska nykyihminen tarvitsee kaikkiin luonnollisimpiinkin toimintoihinsa ohjeet niin tässä kyykkyhaasteen ohjeet by Ido Portal:

1. No REST days during the 30 days.
2. Relaxed spine - no need to try to remain erect or with neutral spine. Its a RESTING position.
3. Width between the feet - around ...shoulder width apart but should be individualized and experimented with - aim for maximal depth and relaxation.
4. How much feet should be turned out or should they be facing forward? Don't let anyone sell you the idea of ONE perfect position - this should be individualized and experimented with - aim for maximal depth and relaxation.
5. Knee pain? Hip pain? stand up and move around. Resume the squat and work in small short bursts of squatting throughout the day.
6. Footwear? Best - barefoot. Second best - minimal footwear.
7. Keep your heels on the floor if possible. If impossible, try a small heel support until you gain the proper mobility to squat flat foot on the ground.
8. True sign of good squatting? When you get tired from STANDING - you squat and not vise versa! True story!
9. How deep should you squat? There is only one answer - DEEPER.

Suosittelen, että kyykkyhaasteeseen ei kuitenkaan suhtaudu treeninä sillä voi olla vaikea löytää 30 minuuttia ylimääräistä aikaa joka päivä ja monelle pelkkä kyykkiminen voi olla myös tylsää (se itsessään olisi kyllä toisaalta hyvä syy istua kyykyssä). Kannattaa mielummin suhtautua kyykkyyn asentona, jossa tekee normaaleja arkiaskareita. Kyykyssä voi esimerkiksi kirjoittaa tätä blogipostausta, lukea kirjaa, pitää palaveria, katsoa telkkaria, puhua puhelimessa, leikkiä lasten kanssa tai odottaa bussia. Se ei myöskään vaadi erityistä paikkaa, eikä tarvitse ilmoittautua Les Mills Super Squat 30/30 Zumbaah -tunnille. Kyykky on asento siinä missä seisominenkin, se vaan tekee istumisen jäykistämälle konttorirotalle ja sohvaperunalle todella hyvää.

Suosittelen myös liittymään Facebookin 30/30 Squat Challenge -ryhmään jos haluaa päiväänsä piristystä kyykkyselfieistä. Ihan mahtavaa miten kyykyssä istuminen yhdistää ja saa ihmiset hymyilemään ympäri maailman. Toiset kyykkii kengurujen seassa ja toiset Suomen pakkasissa. Ihmiset tekevät töitä tai nauttivat lomamatkan maisemista. Ikähaitari on vauvasta vaariin, eikä sukupuolella ole väliä. Yhdistävä tekijä on vain kyykky ja ihmisenä oleminen. Oikeastaan näistä kuvista pitäisi koota näyttely.

Omaa kyykkyhaastettani päivitän todennäköisesti Facebookissa:

https://www.facebook.com/UrbaaniOranki

Eli nyt vaan kaikki kyykkyyn ja kokemuksia jakamaan omissa blogeissa, Facebook-ryhmässä tai vaikka tähän kommenttiosioon.

Viime aikoina olen varsinkin Facebookissa ja Twitterissä postannut usein esimerkiksi burgerin tai sipsien syömisestä. Tarkoittaako tämä sitä, että ruokavalioni muodostuu niistä? Ei tarkoita. Olen vain oppinut relaamaan. Kai tämä on sitä 80/20-ajattelua, mutta en laske prosentteja niin kun en myöskään laske kaloreita, punnitse itseäni tai noudata mitään treeniohjelmaa. Siihen meni 37 vuotta, että ihan oikeasti pääsin pisteeseen, ettei voisi vähempää kiinnostaa noudatanko jotain ruokavalioa tai mihin harrastuksiin sidon identiteettini. Syön ja liikun. Molempia ihan päivittäin. Ja nautin.

Kuinka kivaa voikin olla kahvilla istuminen, popcornin aiheuttama ähky leffateatterissa tai burgeri bissen kera. Gluteeni ja kahvi eivät kyllä sovi minulle ja kroppa myöskin huomauttaa siitä. Paljon huonommin sopii kuitenkin liialliset rajoittamiset tai tahdonvoiman koettelut. Stressaaminen. Ja kyllä äskettäin hymyilytti laskiaispullien mussuttaminen synttärikemuilla. Hymyileminen jos jokin tekee hyvää terveydelle.

Monelle kaikki tämä on itsestäänselvää, mutta vähintään yhtä monelle ei. Ainakin itse olen ollut aika tiukkapipo näissä asioissa ja vastaavia tapauksia näen ympärilläni todella paljon. En myöskään tarkoita, että olis pakko syödä herkkuja jos ei ihan oikeasti halua, mutta jatkuva elämän ja itsensä kontrollointi ei vaan tee hyvää itselle eikä läheisille. Elämä voi olla samaan aikaan terveellistä ja nautinnollista. Vaihtoehdot eivät ole ainoastaan Jutan ja superdieettien ennen ja jälkeen. Ehdottomuus on oikeasti aika ärsyttävää.

Tämä blogi alkoi joskus paleoblogina ja edelleen pidän sitä ihan hyvänä viitekehyksenä. Varsinkin se paleo mikä tarkoittaa aidon ruoan syömistä ja sallii myös hiilarit. Vähähiilarisista kivikautislarppauksista en niin välitä. Sen voin kuitenkin sanoa, että itse voin todella paljon paremmin kun olen päästänyt irti kaikista ruokavalioista, lokeroista ja ismeistä. Tämä koskee kaikkea muutakin. Omissa uskomuksissa ei ole pakko roikkua kiinni. Elämä on avautunut todella paljon mielenkiintoisempana ja anteliaampana. Treeni sujuu ja elämä hymyilee. Eikä jokapäiväinen suklaan syöminen ole vaatinut edes siirtymistä farkuissa seuraavaan tuumakokoon. Tuntuu, että vaikutus on ollut enemmänkin päinvastainen. Ehkä kehitän suklaalla sixpack -dieetin. Kuulostaa varmalta menestykseltä. Ensin on vain keksittävä joku x määrä viikkoja missä ajassa tämän voisi luvata.

Kirjoitan nykyään melko harvoin ruokavalioista tai ravinnosta (harvoin toki päivitän blogiani muutenkin), mutta nyt luin niin hyvän blogipostauksen hiilareista, että on pakko jakaa. Hyvä se on siksi, että se on kanssani samaa mieltä. Olen todella kyllästynyt siihen, että aina on löydettävä vihollinen ja sitten kasataan armeija, jonka voimin hyökätään viatonta makroravinnetta vastaan. Toki itsekin saan ehkä tykistä päähäni koska puolustan hiilareita. Elämässä on kuitenkin kyse niin paljon enemmästä kuin makroravinteista, kaloreista tai toistoista. Onko keskitiellä kulkeminen todella niin vaikeaa, että on aina kaaduttava joko oikealle tai vasemmalle ja pudottava jonkun turvallisen ehdottomuuden syliin?

Jos hiilarit ovat hyväksi niin ei se tarkoita, että kaikki rasva taas on pahaksi. Tai sitä, että kaikki hiilarit ovat ystäviä. Lopulta hyvinkin yksinkertaisista asioista tehdään todella monimutkaisia ja ahdistavia. Ravintodualismia. Toki asioita voi monimutkaistaa loputtomiin, mutta millä hinnalla ja mikä lopulta sen hyöty on?

"If your eating plan isn’t working for you, it’s tempting to make it more restrictive. You might assume that if you aren’t losing fat going kinda low-carb, you should go full ketogenic.

But more restriction almost never works.

Don’t take your nutrition to extremes — unless you have extreme goals.

Strategic moderation, as unsexy as that sounds, is the only sustainable method."

Jos kohtuus on epäseksikästä, niin ehdottomuus, fanatismi ja laput silmillä seiniin päin kävely vasta epäseksikästä onkin. Niin ja hiilareista vielä. Nehän maistuu ihan helvetin hyvältä (ei kaikki). Elämä saa maistua hyvältä. Eikä se tarkoita sitä, että on pää edellä syöksyttävä Candy King -laarien syvään päähän tai siirtyä veden juomisesta Pepsissä kylpemiseen. Olennaista on laatu, eikä makroravinteet.

Haluan vielä lisätä, että jos karppaus toimii juuri sinulle niin fine. Olen tosi iloinen puolestasi. Oikeasti. En ole mitään toimivaa ja elämänlaatua parantavaa vastaan. Se mikä harvoin kuitenkaan on hyväksi on rajoittaa jotain toimimatonta entisestään. Keep it simple:

"Don’t overly restrict; don’t over-think it; don’t waste time with “carb math”.

Enjoy a wide variety of minimally processed, whole and fresh foods.

Observe how you look, feel, and perform.

Decide what to do based on the data you collect about yourself, not on what you think you “should” do.

The only “rules” come from your body and your experience. Don’t follow a dietary prescription for anyone else’s body.

And above all, for most active people, carbs are your friend!"

Kannattaa oikeasti suhtautua kriittisesti kaikkia diettejä kohtaan ja kuunnella omaa vointia ja jaksamista. Se, että yksi asia toimii jollekin, ei tarkoita, että se toimisi kaikille. Me ollaan kuitenkin sellaisia uniikkeja söpöjä lumihiutaleita vaikka kaikki lähinnä vettä olemmekin. Erilaisia, mutta samanlaisia. Eläimiä. Ekosysteemejä.

Koska gluteeni on vähän ongelmainen minulle, niin leikitään, että tässä nautitaan riisipastaa.

Kaikilla meillä on lyhyen ja pidemmän ajan tavoitteemme. Yksi haluaa laihduttaa x määrän kiloja, toinen nostaa penkistä kolminumeroisen lukeman ja kolmas peilailla habaansa turkoosissa meressä ensi kesänä. Tavoitteissa ei ole mitään vikaa, mutta usein nämä naamioivat sen mitä oikeasti haluamme elämältä. Tavoitteet ja kehitys ovat vain välineitä sen tavoittamiseksi mitä oikeasti kaipaamme. Niin kun Tim Anderson blogipostauksessaan kirjoittaa:

"What people really want, what you really want, is to live a “good” life."

Haluamme hyvän elämän ja kuvittelemme, että tavoitteemme x ja y johtavat meidät tähän päämäärään. Ja usein tavoitteet tässä voivat auttaakin. On kuitenkin hyvä muistaa, että elämää eletään nyt, eikä sit. Elämä ei ole päämäärissä, eikä suorituksissa. Se löytyy toki myös niistä, mutta myös niistä kaikista pienistä väleistä mitä emme noteeraa kirjoittaessamme elämän cv:tä.

"What you want is to live. You want to have strength until you leave. You want to have joy, freedom, and vitality every day of your life. You want to walk around knowing you are an able, capable, effective, valuable, contributor to the world, especially the immediate world (family, friends, neighbors) around you."

Emme me oikeasti halua pyykkilautavatsaa tai, että vaaka osoittaa tiettyä lukemaa. Haluamme olla onnellisia, elinvoimaisia, haluttuja ja arvokkaita. Haluamme, että meillä on merkitystä. Meille kyllä syötetään uskomuksia, että miten me voidaan nämä asiat saavuttaa. Usein ne eivät auta lainkaan. Päinvastoin.

"Yes, we may have immediate desires and goals, but really, every single day, what we really want is to feel good. To feel strong. Needed. Capable."

Oma elämä on kääntynyt ihan ympäri muutamasta pienestä oivalluksesta. Ja tämä oivalluksen avain on avannut käsittämättömän määrän lukkoja. Kannattaa tunnistaa omat tarpeensa ja kuunnella niitä. Päästää irti ulkoa syötetyistä uskomuksista. Life is good.

"Train. Exercise. Practice. Run. Do these things. Just remember what it is you really want: Freedom to enjoy your life always, every day, until you’re 120 and you finally decide you’ve been here long enough."

Viikon verran ranteessani on nyt ollut tuo oman elämäni NSA tai tuttavallisemmin Garmin Vivofit. Jokaista liikettäni siis tarkkaillaan ja jos liikettä ei näy niin henkilökohtainen orjapiiskurini näyttää minulle pitenevää punaista viivaa, eli aktiivisuusrannekkeen vastinetta vihaiselle ilmeelle ja mykkäkoululle. Viikon aikana meidän suhde on vakiintunut viha-rakkaussuhteeksi. Alla olevassa kuvassa ei punaista viivaa näy, koska aurinko paistaa ja ollaan liikuttu jo aamupäivän aikana päivätavoite melkein täyteen. Ollaan ystäviä.

Se, että aktiivisuusranneke ilmoittaa liikkumattomuudesta on varsinkin toimistotyöläiselle hyvä muistutus sitä, että kannattaa välillä jaloitella. Se mitä ei kuitenkaan huomioida on jo päivän aikana otetut askeleet. Vaikka olisi kuinka ollut pitkä päivä ja parit treenit jo takana niin kyllä sitä pienen sohvalla makoilun jälkeen ilmoitetaan hyvin nopeasti, että peruna poistu sohvalta ja painu lenkille.

Oma treenaaminen on sellaista, että ranneke ei ole parhaimmillaan niiden harrastusten mittaamisessa. Esimerkiksi salitreeniä tai pyöräilyä ei kovin aktiiviseksi toiminnaksi noteerata. Mielenkiintoisinta onkin ehkä seurata omaa hyötyliikuntaa sillä varsinaiseen treenaamiseen on kyllä omat toimivat mittarinsa. Olen oikeastaan yllättynyt siitä kuinka paljon sitä tulee päivän aikana käveltyä ihan "vahingossa". Päivätavoite on tullut täyteen yrittämättä, mutta kyllä se silti toimii myös hyvänä porkkanana. Ei sen alle huvita jäädä. Tai no, näkyyhän ensimmäisellä viikollani jo yksi poikkeus.

Kuka bongaa darrapäivän?

Oikeastaan vielä mielenkiintoisempaa kuin aktiivisuuden mittaaminen niin on ollut unen seuraaminen. Ranneke siis rekisteröi yölläkin liikkeen, eli varsinaisesti se ei kerro onko nukkunut vai ei. Vähäisempi liike kuitenkin korreloi melko hyvin unen laadun kanssa. Unitoiminto laitetaan päälle kun mennään nukkumaan ja pois päältä herätessä. Tämä sitten kertoo uniajan. Olen kuvitellut nukkuvani aina noin 8 tuntia tai ainakin se on pyrkimykseni. Nyt kun olen untani tilastoinut niin viime yö olikin ensimmäinen kun oikeasti vietin sängyssä yli 8 tuntia, muuten määrät liikkuvat 6 ja 7,5 tunnin välissä. Lisää unta palloon apina.

Viime yön unikäyrä on mielenkiintoinen siksi, että nukuin alkuyön vähän huonosti ja olin hereillä kahden maissa. Tämän huomaa helposti kuvan piikistä. Jos herään yöllä niin otan joskus piikkimaton käyttöön koska se rentouttaa ja sen avulla nukahdan nopeasti. Hauskaa onkin käyrästä todeta, että piikeillä maatessa olen ollut ihan kuollut tunnin verran. Ensimmäinen yö kun on täydellistä liikkumattomuutta. Ehkä olin vaan niin tukevasti ankkuroitu piikkeihin, etten päässyt liikkumaan.