urbaani oranki

"How the fuck would I know?"
-Anonymous

Suuren osan elämästäni olen kerännyt vastauksia. Olen lukenut, opiskellut, ajatellut, analysoinut ja ennen kaikkea ylianalysoinut. Olen halunnut löytää vastauksen jokaiseen pieneenkin asiaan. Jossain mielen punaisessa laatikossa olen sitten näitä vastauksiani säilyttänyt ja nostanut niitä esiin aina tarvittaessa. Jossain vaiheessa sitä sitten alkoi huomata, että nämä vastaukset ovat välillä vääriä tai ainakin epätäydellisiä. Kun sitten tarkemmin aloin katsoa näitä vastauksia niin eivät ne ainoastaan välillä olleet vääriä vaan oikeastaan melkein aina. Melkein kaikki se mitä jossain vaiheessa olen kuvitellut totuudeksi niin onkin ollut jotain ihan muuta. Oli kyseessä sitten parisuhde, tämän blogin aihepiiri tai mikä tahansa turha väittely jossa olen ollut osallisena. Jälkikäteen on huvittavaa ja ehkä vähän surullistakin kuinka oikeassa sitä on voinut kuvitella olevansa asioista. Ja kuinka mielellään on näitä omia mielipiteitään jakanut muillekin. Varsinkin kun on kuvitellut niiden olevan ainoa ja oikea totuus.

Siinä vaiheessa kun tajusin, että melkein kaikki keräämäni vastaukset olivatkin vääriä niin oli melko vapauttavaa ymmärtää, että jos ennen olin väärässä niin olen sitä todennäköisesti myös nyt. Tuskin osumatarkkuus yhtäkkiä on radikaalisti parantunut. En siis oikein osaa suhtautua mihinkään enää kovin suurena totuutena. Mikä on ihan hyvä. Jos kuvittelee omaavansa totuuden, niin tätä on yleensä myös puolustettava. Tai ainakin haluaa puolustaa, koska totuus on usein niin tiukasti sidottu omaan minäkuvaan. Sitten hakataan päitä yhteen ja katsotaan kenen pää on kovinta puuta.

Koska olen huomannut olevani enemmän väärässä kuin oikeassa, niin en oikein osaa myöskään automaattisesti tyrmätä muiden mielipiteitä vaikka itse ajattelisin toisella tavalla. En myöskään ota mitään vastaan totuutena sillä tuntuu, että kaikki mihin uskon osoittautuu ennemmin tai myöhemmin vääräksi. Avointen kysymysten ja epävarmuuden aalloilla onkin paljon mukavampi surffata. Tykkään edelleen opiskelusta, mutta vastausten sijaan etsin kysymyksiä. Ei niihin ole pakko vastauksia löytää. On hyvä fiilis kun koko ajan huomaa tietävänsä vähemmän ja vähemmän. Sitä tuntee itsensä juuri sellaiseksi apinaksi kuin mitä oikeasti onkin.

Ettei apina liikaa rasittaisi itseään ja muita väärillä uskomuksilla niin koitankin keskittyä lähinnä perusasioihin. Oli kyseessä sitten treeni, ihmissuhteet, ruokavalio tai elämä yleisesti niin oikeastaan ne ovat melko yksinkertaisia asioita jos panostaa muutamaan perusasiaan. Sen jälkeen voi elämäänsä sitten koristaa kaikenlaisilla krumeluureilla ja taikatempuilla. Niihin ei vaan kannata suhtautua nin vakavasti. Ilon, onnellisuuden ja rakkauden kautta. Omia ja muiden tarpeita kuunnellen.

On helppo treenata itsensä puolikuolleeksi ja on myös helppo näännyttää itsensä liian tiukalla ruokavaliolla. Toisaalta vaikeaa ei ole myöskään antaa elämän stressien ja kiireiden vyöyryä yli tai viedä mukanaan kohti loppuunpalamista. Vaikeampaa ja olennaisempaa on se miten pystyy palautumaan. Ja vielä palautumaan niin, että palautumisen jälkeen on vähän parempi minä tai voi elää laajemmalla mukavuusalueella. Palautumisen onnistumisesta voi käyttää mittarina vaikka lisääntynyttä voimaa, taitoa, mielialaa tai hyvinvointia.

Ilman kunnon palautumista ei kannata lähteä itseään rikkomaan. Jos aamulla peilistä tuijottava apina hymyilee, niin on ainakin tehnyt jotain oikein. Viime vuosina oma peilikuva hymyili takaisin liian harvoin. Vaikeampaa oli ymmärtää, että miksi näin oli. Ja sen jälkeen vielä tehdä tarvittavat korjaukset. Muutamat hyvin pienet asiat aiheuttivat monta isoa ongelmaa, mutta lopulta muutos oli hyvin helppo ja silti valtava. Paljon tästäkin liittyi palautumiseen. Ymmärrykseen omista tarpeista ja tasapainosta mukavuusalueen ja epämukavuusalueen välillä.

Usein tehdään se virhe, että kun asiat ottavat huonon suunnan, niin halutaan kontrolloida enemmän. Elämää alkaa rajata pieniin laatikoihin. Laatikoihin, joiden voi kuvitella olevan omassa hallinnassa. Näistä tulee kuitenkin nopeasti hyvin ahtaita, varsinkin jos yrittää saada niihin muitakin ihmisiä mahtumaan. Hyvin harvoin oikea ratkaisu on lisääntynyt kontrolli. Elämä voi kaivata tiettyjä viitekehyksiä, mutta ei sitä pidä sulloa liian tiukkojen raamien sisään. Se ei mahdu niihin ja siksi suurin osa hyvästä jääkin ulkopuolelle. Peilistä hymyilevä six-pack ei myöskään lohduta jos suupielet osoittavat aina alaspäin. Relata pitää.

Koitan itse nykyään lähestyä treenaamista palautumisen kautta. Jos ei ole mahdollisuutta palautua kunnolla tai esimerkiksi nukun huonosti, niin en myöskään aio rääkätä itseäni. Toisaalta kun on nostanut palautumisen keskiöön, niin treenikin maistuu paremmalta kuin aikoihin. Samoin olen luopunut kaikista ruokavalioista, mikä ei tietenkään tarkoita silti sitä että söisin pelkkää roskaruokaa tai, että olisin Makuunin irtokarkkilaarien kanta-asiakas. En vaan kiellä itseltäni enää mitään. Elämä ilman rajoituksia tai typeriä sääntöjä vapauttaa todella paljon energiaa. Tämän voi vaikka käyttää sitten elämästä nauttimiseen.

Lueskelin aamukahvin lomassa Urheilusanomia ja varsinkin Kärppien valmentajan Lauri Marjamäen haastattelu oli mielenkiintoinen. Vaikka itselläni ei urheilutaustaa ole kuin junioreista ja alasarjoista, niin välillä pistää ihmetyttämään kuinka amatöörimäistä touhu usein huipputasolla on. Tämä siis tietenkin vain tällaisen maallikon, lukutoukan ja itsensäkehittäjän silmin. Ei tarvitse kuin vilkaista monen huippu-urheilijan Instagram-tiliä, niin ei auta muu kun pudistella päätään. Toisaalta myös hyvä asia, että kehitettävää on vielä paljon ja suorituskyvyn ylärajat ovat vielä kaukana. Tässä Marjamäen haastattelussa on kuitenkin paljon hyviä pointteja joiden luulisi olevan itsestäänselvyyksiä, mutta eivät vielä ole. Jos Marjamäen ajatukset ja johtamistapa ovat jotenkin poikkeuksellisia liigassa, niin Kärppien dominointi ei lainkaan yllätä (tiedostan toki myös Kärpien laadukkaan pelaajamateriaalin).

"Elämisen ja urheilun taidoissa voimme ottaa isompia harppauksia kuin pelaamisen taidoissa. Pelaamisesta näille jätkille on varmasti puhuttu ihan tarpeeksi"

Kun itsellä kuitenkin on jonkun verran taustaa myös urheilusta ja liikkumisesta, opiskellut ravintoasiota, mutta päämielenkiinto kuitenkin ihmismielessä ja psykologiassa, niin usein ihmetyttää se kuinka kokonaisvaltaisuus jää uupumaan. Sitten kun panostetaankin kaikkiin osa-alueisiin, niin yhtäkkiä alkaa tulla menestystä. On käsittämätöntä kuinka vähän edelleen tunnutaan valmennettavan ihmistä ja mieltä. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Liverpoolin managerin Brendan Rodgersin kokonaisvaltainen suhtautuminen jalkapalloon saattaa olla tuomassa joukkueelle ensimmäistä Valioliigan mestaruutta yli pariinkymmeneen vuoteen. Viimeisen reilun vuoden ajan Liverpoolin palkkalistoilta on löytynyt myös Dr Steve Peters, jonka valmennettavat tuntuvat voittavan melkein kaiken mihin osallistuvat.

Urheilussakin kuitenkin ennen kaikkea valmennetaan aivoja ja mieltä.

Ravinto on toinen asia, jonka tärkeyttä edelleenkään ei ymmärretä, vaikka tuntuu välillä, että muusta tässä maassa ei puhutakaan.

Marjamäeltä kun kysytään miten lähellä SM-liigan keskivertopelaajat ovat huippu-urheilijaa niin vastaus on varsin tyly, mutta totuudenmukainen:

"Eivät lähelläkään. Moni ei edes tiedä, mitä tarkoittaa olla huippu-urheilija"

Edelleenkin uskon, että vallalla on ajatus, että pitää tehdä enemmän, vaikka tärkeämpää olisi tehdä asioita järkevämmin ja kokonaisvaltaisemmin. Oppia juuri niitä elämisen ja urheilun taitoja. Ei välttämättä lisää verta, hikeä ja kyyneliä. Kuten Kärppien kapteeni Lasse Kukkonen sanoo:

"Se ei saisi arjessa unohtua, että työn tekemisestä pitää myös nauttia ja sen pitää olla hauskaa."

"Kun yksilö kiinnostuu itsestään ja kehittyy, hän pystyy tuomaan joukkueellekin enemmän, ja sitä enemmän joukkue vahvistuu."

Marjamäkin on itsekin hakenut apua itsetuntemukseen huippuvalmentajatutkinnon suorittamisen yhteydessä psykologilta, joka opetti tunteiden hallintaa. Haastattelussa hän puhuu muun muassa tunnepäiväkirjoista ja omasta henkisestä valmennusprosessistaan. Pikkuhiljaa tämäkin puoli tulee urheiluun itsestäänselvänä osana mukaan. Aivan kuten sen kuuluisi jo ollakin.

Tämän postauksen piti olla blogin jäähyväispostaus. Kirjoitin sen jo vähän aikaa sitten, mutta ajattelin vielä hetken miettiä, että haluanko varmasti lopettaa urbaanin apinan virtuaalisen seikkailun. Päätin sittenkin, että annetaan blogin nyt hetken vielä pysyä hengissä (kiitos ystävälle, joka suositteli vielä hetken miettimään asiaa). On vain yhä enemmän alkanut tuntua siltä, että olen jo sanonut kaiken sanottavani blogin aihepiirin asioista ja yhä enemmän on olo, että en minä mistään edes tiedä. Maailma olisi myös ehkä vähän parempi paikka jos siinä olisi yksi terveysaiheinen blogi vähemmän. Nyt on liikaa tietoa tarjolla, liiallista fanatismia ja turhia väittelyjä. Keskittymistä elämän epäolennaisuuksiin.

Tänä kesänä blogille tulee viisi vuotta täyteen. Viisi vuotta joihin on mahtunut mielettömät määrät hyvää, mutta myös elämäni raskaimmat kokemukset. Viimeisen puolen vuoden aikana on loppunut työt ja elämäni rakkain ihminen sekä paras ystäväni sanoi hyvästi minulle. Terveysongelmien ja unettomuudenkin kanssa sain painia. Tähän sopisi hyvin jatkoksi myös blogin lopettaminen sillä vaikka tämä ei päiväkirja ole ollutkaan niin silti kanava omille ajatuksille ja kasvuprosessille näiden vuosien ajalta. Ehkä olisi aika jollekin uudelle.

Kun aikanani aloitin kirjoittamisen niin aiheina olivat mm. paleo, luonnollinen liikuminen ja paljasjalkajuoksu. En oikein edes muista mistä kaikesta kirjoitin sillä en ole vanhoja kirjoituksia uudestaan lukenut. Kun aloitin niin en koskaan kuvitellut, että höpinöitäni luettaisiin satojatuhansia kertoja. Vetää vähän hiljaiseksi. Kiitos. En tiedä miksi te käytte näitä lukemassa, mutta toivottavasti saatte irti niistä edes murto-osan siitä mitä itse olen saanut niiden kirjoittamisesta. En myöskään uskonut saavani tätä kautta uusia ystäviä niin tosielämään kuin someen. Olen aina ollut sitä mieltä, että minulla on blogimaailman kivoimmat lukijat sillä olen säästynyt kokonaan trollaamiselta ja henkilökohtaisilta hyökkäyksiltä. Haluaisin voida kiittää teitä kaikkia henkilökohtaisesti.

Se mistä blogissani on olut kyse ja mitkä ohjeet edelleen antaisin niin löytyvät jo blogin ensimmäisestä kirjoituksesta. Eli Frank Forencichin ohjeet modernin elämän haasteisiin:

- raskas liikunta
- oikea ruoka ja puhdas vesi
- ulkona oleminen ja liikkuminen
- laadukas uni ja lepo
- positiiviset sosiaaliset kokemukset
- leikki ja hyvä mieli
- mielekäs sitoutuminen maailmaan

Rakkautta, tietoista läsnäoloa, omien tarpeiden kuuntelua ja muiden ihmisten ja mielipiteiden hyväksymistä niin on resepti jo melko valmis. Irti ehdottomuudesta ja fanatismista.

En oikein tiedä mitä tähän voisi enää lisätä, mutta ehkä jatkossa sittenkin tulee vielä kirjoituksia aiheesta ja sen vierestä tai sitten tämä ottaa kokonaan uuden suunnan. Tai hiljenee. En vielä tiedä. Annetaan nyt kuitenkin vielä hetki tämänkin kukan kukkia.

Sain paljon viestejä liittyen edelliseen postaukseen, kiitos kaikille. Tarkoituksena ei ollut kerjätä huomiota tai saada teidät ylipuhumaan minut jatkamaan kirjoittamista, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei tuntunut hyvältä kuulla, että blogiani luetaan ja siitä jopa pidetään. Jatkan siis kirjoittamista omaan rauhalliseen tahtiini. Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä jatkan myös päivittämistä.

Facebook

Twitter

Instagram

Jatkossa toivottavasti saan ehkä vähän laajennettua aihepiiriä, enkä anna vanhojen kirjoitusten rajoittaa liikaa sitä mistä kirjoitan. Enköhän silti jatka vanhojenkin aiheiden pyörittelyä. Tätä blogia ei kannata käyttää faktatiedon metsästämiseen, mutta kiva jos kirjoitukset voivat joskus toimia inspiraation lähteenä. Kirjoituksiini kannattaa suhtautua yhden melko typerän apinan ajatuksina ja ihmettelyinä. Niitä voi sitten verrata omiin, jatkokehittää, muokata tai vaikka vaan pudistella päätään ja hymyillä ivallisesti. Olen useammin väärässä kuin oikeassa, mutta harvoinhan sitä absoluuttista totuutta on edes olemassa. Pidätän oikeuden muuttaa omaa mielipidettä aina kun siltä tuntuu.

Vaikka terveys-, liikunta- ja ravintoaiheisia blogeja on nykyään noin miljoona, niin ehkä joukkoon edelleen mahtuu yksi joka ei tiedä mistä kirjoittaa ja koittaa nähdä maailman mahdottoman monimutkaisena, mutta samalla asiat yksinkertaisina. Tässä blogissa on kuitenkin kyse elämästä, eikä sitä ylläpitävistä tukitoimista. Jos edes rivien välistä löytyisi välillä tarinaa kuusta, eikä ainoastaan sitä osoittavasta sormesta. Se olisi tarkoitus. Kiitos.

Blogin alkuaikoina kirjoitin usein paleosta. Viiden vuoden takaisesta olen viisastunut paljon ja muutenkin olen ymmärtänyt paleon ehkä vähän eri tavalla kuin moni muu. Toki on tullut luettua Mark Sissonit, Loren Cordainit ja Robb Wolfit jne, mutta oma paleo on ehkä kuitenkin perustunut enemmän Michael Pollanismiin "syö ruokaa, sopivasti, lähinnä kasviksia". Hiilareita välttelevä kivikautislarppaus on aina tuntunut vieraalta ja samoin myös kaikenlaiset paleopizzat ja mantelijauhon yliannostukset. Olen kyllä saanut nauttia kotona ehkä maailman parhaista gluteenittomista leivistä, eli en valita, en vain ymmärrä aina paleota.

Näistä syistä olen jo jonkun aikaa ottanut pesäeroa paleoon vaikka edelleen tätä blogia varmaan pidetään ainakin osittain paleoblogina. Gluteenia ja maitotuotteita olen vältellyt, varsinkin gluteenia, mutta sekin on tehnyt paluun ruokavaliooni. Se ei muodosta ruokavaliossani perustaa, mutta en laita päälle suojamaskia tilanteissa, joissa saattaa leijua gluteenipölyä tai jos hampurilainen välttämättä haluaa hypätä suuhuni. Eilen söin äitienpäiväkakkua. Nam. Riisiä olen syönyt aina, eikä minua kiinnosta joiko Fred Flintstone kahvinsa mustana vai sekoittiko sihen luodinkestävää voita.

Tällä hetkellä ruokavalioni noudattaa kahta sääntöä. Laitan ne englanniksi, että ne olisivat riittävän katu-uskottavia.

- it is good for me

- it is fucking delicious

Syöminen on käytännössä jatkuvia päivittäisiä valintoja ja jos syömäni ruoka useimmiten täyttää ylläolevat kriteerit niin menee aika hyvin. Se, että ruoka tekee minulle hyvää ei myöskään ole ainoastaan kemiallinen reaktio kropassa vaan siihen liittyy myös sosiaalinen aspekti. Mielen hyvinvointi on myöskin vähintään yhtä tärkeää kuin kehon. Nämä kulkevat tietenkin usein käsi kädessä ja niiden erottaminen toisistaan on vähän outoa. Pointtina kuitenkin se, että isossa kuvassa hillomunkin syöminen voi olla parempi kuin sen syömättä jättäminen. Syömisen pitäisi olla vähemmän sääntöjä ja kieltoja noudattavaa ja enemmän järkeviä suuntaviivoja ja tienviittoja kohti onnellisempaa ja terveempää elämää.

Syöminen on niin monisisältöinen kokonaisuus, että vain itse voi tietää mikä on parhaaksi. Joskus olen kuvitellut jonkun gurun tietävän paremmin kuin minä itse. Ei ne tiedä. Tämä ei tarkoita, etteikö apua ongelmiin voisi saada ulkopuolelta. Ei kuitenkaan kannata hakata päätä seinään jos joku ei toimi. Jos elämästä ei nauti. Terveyden ja hyvän ruoan on tarkoitus tukea hyvää elämää eikä rajoittaa sitä tai tunkea sitä pieneen hallittavaan laatikkoon. Kontrollista irtipäästäminen voi usein olla terveyden kannalta järkevämpi päätös kuin tiukempi ote ja rystyset valkoisena elämästä ilon ja hengen kuoliaaksi kuristaminen.

Itse ajattelin paleon niin, että siinä ei kuljeta aikajanaa pitkin kunnes törmätään ensimmäiseen luolamiehen rakentamaan kiviseinään vaan enemmänkin niin, että tässä ajassa tehdään paluu kohti vähän luonnollisempaa ja yksinkertaisempaa ruokaa. Että jätettäisiin hyllyyn ne kaikkein värikkäimmät pahvipakkaukset ja ikuisesti säilyvän avaruusruoan. Kaikki me tiedetään melko hyvin mikä on meille hyvästä ja mikä ei. Ruokaa minkä mummokin tunnistaa ruoaksi. Kaupasta ostettaisiin lähinnä raaka-aineita, ei valmiita "ruokia". Kuitenkin niin, että tässä pysyy joku järki.

Olennaista ei ole niinkään hiilarien, rasvan ja proteiinien suhde vaan niiden laatu ja se, että niitä syö itselleen sopivia määriä. Syö ruokaa, sopivasti, lähinnä kasviksia. Ja välillä burgereita tai vaikka karkkia. Jotain mikä on niin hyvää, että tuntuu orgasmilta suussa. Ei tarvitse olla täydellinen. Ei siihen pysty kuitenkaan. Oma ruokavalioni ei ole paleota, ei se ole muutakaan. Se on vain ruokaa. Valintoja. Hetkiä. Miksi ruokavaliolla pitäisi olla nimi?

Nautintoja, hyvää seuraa, mahtavia makuja, eksoottisia kokemuksia, sosiaalisuutta, pikaisia välipaloja, elämyksiä, päivästä toiseen toistuvia aamiaisia, lihaa, kasviksia, hienojen annosten fiilistelyä Instagramissa, juhlapäiviä, ravintolaillallisia, viinilasillisia, kisastudioeväitä, arkisia lounaita ja ennen kaikkea elämää.

Koska kaikkien katseet on nyt Brasiliassa futiksen MM-kisojen takia, niin katsotaanpa Brasilian uusia ravintosuosituksia. Tykkään näistä suosituksista melkein yhtä paljon kun MM-kisoista ja varsinkin siitä, kuinka ravintoa ei ole purettu osiin vaan se nähdään kokonaisvaltaisesti sisältäen myös sosiaalisuuden, perinteet ja kulttuurin. Syöminen ja terveys kun on niin paljon muuta kun makro- ja mikroravinteita tai väittelyä eri ravintoaineista.

Suositusten kolme kultaista sääntöä ovat:

- Tee tuoreista ja mahdollisimman vähän prosessoiduista ruoista ruokavaliosi perusta
- Käytä öljyä, rasvaa, suolaa ja sokeria kohtuullisesti valmistaessasi aterioita
- Rajoita valmisruokien ja juomien kulutusta

Hyvinkin yksinkertaista. Pidempi versio laajentaa suosituksia vielä lautasen sisällön ulkopuolelle. Eli tässä kymmenen "käskyä":

- Valmista ateriat tuoreista perusraaka-aineista
- Käytä öljyä, rasvaa, suolaa ja sokeria kohtuudella
- Rajoita valmisruokien ja juomien kulutusta
- Syö säännöllisesti, ole läsnä kun syöt ja syö sopivassa ympäristössä
- Syö seurassa aina kun mahdollista
- Osta ruoka paikoista joissa on runsas valikoima tuoreita raaka-aineita. Vältä paikkoja, jotka myyvät lähinnä valmiita ja suoraan kulutettavaksi tarkoitettuja ruokia.
- Kehitä, harjoittele, jaa muille ja nauti kokkaustaidoistasi
- Anna syömiselle ja aterioille riittävästi aikaa ja tilaa
- Kun syöt ulkona niin valitse ravintoloita, jotka tarjoavat tuoretta ruokaa. Vältä pikaruokaketjuja.
- Suhtaudu kriittisesti elintarvikkeiden mainontaan

Näin on. Mielestäni nämä ohjeet sisältävät paljon olennaisempia pointteja syömisestä kuin ikuinen tappelu hiilareista ja rasvasta tai kädenvääntö viljojen autuudesta tai pahuudesta.

"We need to protect and preserve the Brazilian tradition of enjoyment of meals as a central part of family, social and workplace life. The planning of meals, exchange of recipes with friends, and involvement of the whole family in preparing food to enjoy together, are all part of a healthy life. Of course it is true that making meals at home takes time. But this is time we can share with our loved ones, including children. Freshly prepared meals are still cheaper than ready-to-consume snack and drink products. Also, protecting personal and family good health and well-being will save time and money spent on health care" - Patricia Jaime, Ministry of Health coordinator of Food and Nutrition

Näillä eväillä ja ohjeilla myös kisakatsomoon. Itse olen usein kisojen aikana valinnut ruokateeman päivän pelien mukaan, eli kisat voivat myös toimia inspiraationa uuden kokeiluun ja yhdessä kokkaamiseen.

Neymarin ruokavalioon kuuluu myös kulta

Tänään kun tuli juostua aamupäivällä poikkeuksellisen hyvät mäkispurttisessiot niin mietin, että miksi oikeastaan teen tätä. Mikä saa ihmisen vapaaehtoisesti sateeseen juoksemaan ylämäkeä? Onko syy niissä fiiliksissä mitä saa onnistuneen treenin jälkeen? Itsensä viemisestä rajoille ja sitä olosta mikä tulee sen jälkeen? Siitä kun on oman elämänsä Rocky? Omassa tapauksessani syy ei ole tässä koska oikeastaan vihaan sitä mäkeä. Ja joskus harvoin ehkä ihan vähän myös rakastan. Todella harvoin. Monimutkainen suhde meillä.

Vaikka uskonkin siihen, että liikkumisesta nauttii eniten ja sitä tulee luonnollinen osa elämää jos se on kivaa, niin välillä on hyvä myös treenata ihan vaan kovaa. Käydä epämukavuusalueella. Ja meikäläisen epämukavuusalue löytyy nykyään useimmiten ylämäistä.

Tim Anderson kirjoittaa Original Strength -blogissaan niistä syistä, mitkä saa itsenikin mäen juurelle pari kertaa vikossa.

"I simply want to be strong; not to advertise my strength on a T-shirt, but to be capable of enjoying life. I don’t care how much I bench, squat, or deadlift. I don’t really care how many times I can snatch a bell or a bar. I don’t even care how far I can crawl. I only want to be strong and able. I care about that. I want to feel good. I want to feel strong. I want to be a capable husband and an able dad.

If I want to sprint, I want to be able to sprint like a teenager. If I want to climb a tree, I want to have the strength to do so – like a ninja. If my son wants to wrestle, I want to be able to tie him into a pretzel – even when he is 30. If my wife needs me to lift something for her, I want to be able to do it – always, at any age. If an adventure should call out to me, I want to be able to answer the call and then conquer it."

Tässähän ne syyt on. En halua, että on fyysisiä rajoitteita tehdä niitä asioita joista tykkään. Asioita, joista elämässä nautin. Asioita, joita elämässä välillä tarvii tehdä. Näin 37-vuotiaana tilanne voisi hyvinkin olla se, että jotkut asiat eivät enää suju niin kuin nuorempana. Itsehän en missän huippukunnossa ole, kaukana siitä, mutta olo ei fyysisesti kuitenkaan ole päivääkään vanhempi kuin parikymppisenä. Voin tehdä ihan samat asiat ja suurimman osan paljon paremmin kuin ennen. Toivon, että vielä parinkymmenenkin vuoden päästä tilanne olisi sama. Tai saa sitä kehitystäkin tapahtua.

"How strong are you? How capable are you? How able are you? What can you do “now.” Who can you be in the “now” to come? Life is found in the now."

Elämä on tässä ja elämä on nyt. Tulevaisuus on täynnä uusia hetkiä ja toivon, että jokainen tässä ja jokainen nyt olisi mahdollinen myös minulle. Ettei turhaan ainakaan itse rajoittaisi omaa osallistumistaan elämään.

Jokaisen keho kertoo tarinan ja jokainen näistä tarinoista on erilainen ja arvokas. Itse en ole kauneudella tai komeudella siunattu, mutta mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän löytyy kehollisia tarinoita kerrottavaksi. Näitä tarinoita voi synnyttää itse esimerkiksi tatuoinnin muodossa tai sitten elämä voi kolhia niitä arpien muodossa ihan tilaamatta. Tällaiset ulkoiset merkit ovat helpoiten huomattavia ja niihin liittyy usein yksi selkeä hetki, tapahtuma tai tarkoitus. Itsestäni voin lukea arpia, jotka kertovat suurista peloista ja ahdistavista ajoista, toiset taas loukkaantumisista ja futisuran loppumisesta. Arpien muodossa löytyy myös muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Paljon sitä on onnistunut itseään vuosien saatossa kolhimaan.

Paljon enemmän kehosta löytyy kuitenkin niitä näkymättömiä arpia. Erilaisia jännityksiä, pelkoja ja syvälle talteen säilöttyjä traumoja. Niitä jotka puristavat rintakehää ja saavat nostamaan hartiat korviin. Näitä löytyy paljon jos uskaltaa ja viitsii kuunnella. Keho muistaa kuitenkin myös ne hyvät hetket.

Keho kertoo myös jokaisesta syödystä ja syömättömästä ateriasta. Siitä mistä itsensä on rakentanut. Paljon meille on annettu jo valmiiksi, mutta hyvin suuri vaikutus on jokaisella isolla ja pienellä valinnalla. Pysyvää tilaa ei ole, ainoastaan jatkuva muutos. Jokaisena aamuna sitä herää aina vähän terveempänä tai sairaampana. Muuttuneena. Eri ihmisenä. Olen joskus käyttänyt elämäni ohjenuorana, että yritän jättää huomiselle minälle mahdollisimman hyvät lähtökohdat joista jatkaa tätä matkaa. Se tuntuu jotenkin reilulta.

Jokainen leuanveto ja juostu kilometri, jokainen vastaanotettu liukutaklaus, jokainen rikottu lupaus, jokainen koettu tunne, jokainen työstressissä lähetetty sähköposti tai bussissa näppäilty tekstiviesti jättää meihin jäljen. Se jälki voi olla iso tai pieni. Tai ihan vaan mikrojälki. Varmaa on vain se, että jokainen eletty hetki muodostaa kehomme tarinaa.

On mielenkiintoista seurata kuinka yhä useampi ihminen on palaamassa sikiöasentoon. Niska kyyryssä älylaitteita näppäillen. Keho sopeutuu, keho muistaa. Mielialat, tunteet, työ, harrastukset, muistot ja elintavat. Liikunta, ravinto, lepo. Kaikki on luettavissa kehosta.

Muiden tarinoita voi usein arvata ja lukea, mutta ei nitä voi koskaan varmana tietää. Tällä hetkellä itse olen ruskettunut laihaläski, joka klenkkaa oikeaa jalkaansa. Kaikilla näilläkin asioilla on omat syynsä, mutta mikään niistäkään ei ole pysyvä. Ehkä joku kuitenkin jättää jälkeensä muiston, ehkä ei. Osan tarinaa ne kuitenkin muodostavat. Keho on yhtä kuin menneiden kokemusten summa. Hyvä muistaa, että jokaisella teolla ja valinnalla on aina myös fyysinen seurauksensa. Osaan voi itse vaikuttaa, osa valitaan meidän puolesta ja osa on vain sattumaa. Kehollisen tarinan ne kuitenkin kaikki muodostavat.

Olen jo vuosia ollut viehättynyt kehonpainoharjoittelusta, sen yksinkertaisuudesta ja siitä, että se on osoittautunut mielekkäimmäksi ja tehokkaimmaksi tavaksi harjoitella. Siis minulle. Voimaa ja massaa olisi ekä helpompi maksimoida muilla välineillä, mutta yhdistelmä liikkuvuutta, notkeutta ja voimaa mikä syntyy kehonpainoharjoittelusta tuntuu ainakin tällaiselle vanhalle miehelle kaikkein parhaalta. Toisaalta en ole tippaakaan kiinnostunut sirkustempuista tai kehonpainoharjoitteluun liittyvästä kikkailusta. Minimalistinen kehonpainoharjoittelu, jossa on mahdollisimman hyvä riski/hyöty-suhde on se jota tavoittelen. Lasken hyödylliseksi myös mielekkyyden.

Tykkän myös siitä, että olen "never gymless" kuten Ross Enamaitin loistava kirja on nimetty. Tai kuten Tim Anderson kirjoittaa tuoreimmassa blogipostauksessaan:

"No matter where I go, there I am. I can train harder, smarter, more efficient, more effectively than I ever could at any brick and mortar establishment. No piece of fitness equipment can ever rival what my body can do. No external device can ever offer the same quality of useful strength that my body can generate on its own."

En tarvitse paikkaa, vaan minä itse olen se paikka. Keho itse on paras väline harjoitteluun. Itse kaipaan treenin oikeastaan ainoastaan leuanvetotangon, tai jonkun muun sopivan tangon tai oksan josta roikkua.

"But wherever I am, there I will be. And there, I will crawl. I will march. I will sprint. I will even do isometriX (I spelled it the way I wanted to). Basically, I will move and play the way my body was intended to move and play. That’s right, I’m going to try and catch a kangaroo by the tale. Then i’m going to run like, well, you know…. "

Jos vielä löytyy ylämäki jostain, niin sitten kuntosali on jo melkein täydellinen. Kuten Ross Enamait sanoisi:

"The hill serves as a tremendous free resource that is readily available. You don’t need to worry about changing the settings on a machine or dropping a piece of iron on your head. You don’t need instruction from an Olympic track coach to figure out how to get from point A to point B. Running isn’t complicated. We’ve all been doing it since we were toddlers. My son is just shy of 3 years old and already loves to run with my dogs. I didn’t teach him how to run. It is a natural form of locomotion. Put your head down and run as fast as you can until you reach the top of the hill. Repeat the process as many times as you’d like (or are able to)."

Oma minimalistinen treeniohjelma koostuu oikeastaan lähinnä pistoolikyykyistä, leuanveto- ja punnerrusvariaatioista, dipeistä ja ryömimisistä. Siihen päälle spurttitreenejä ylämäkeen ja mobbausta. Lopun ajan voi käyttää leikkimiseen ja pelaamiseen.

"People either don’t know about hill sprints, or perhaps know too much about them and don’t want any part.

Another theory is that people seem to discredit simplicity. They falsely assume that complexity trumps simplicity, when often the opposite is true. Perhaps it is a good time for me to share a favorite quote that I’ve referenced here before (and will likely reference again). In the words of E.F. Schumacher:

“Any intelligent fool can make things bigger, more complex, and more violent. It takes a touch of genius—and a lot of courage—to move in the opposite direction.”"

Keep it simple stupid. Olet missä olet ja muuta treeniin et tarvitsekaan. Paitsi vähän aikaa ja viitsimistä.

Kyllä se nyt on vaan niin, että tämän blogin on aika jättää hyvästit. Tämä on sopivasti vielä blogin neljässadas postaus, eli mikäs sen parempi kuin lopettaa tasalukuun. Paljon on viidessä vuodessa tapahtunut ja paljon on tullut sanottua. Varmasti ihan liikaakin. Jos en neljäänsataan kirjoitukseen saanut mahtumaan sitä mitä halusin sanoa terveydestä ja liikkumisesta, niin olen kirjoittajana epäonnistunut. Kiitos kaikille, jotka uhrasitte aikaanne ja luitte höpinöitäni. Sen ajan olisi voinut käyttää varmasti paljon paremminkin, mutta kiitän, kumarran ja ihmettelen kuinka moni kävi täällä kylässä. Maailmasta kun ei terveysaiheiset blogit ole ihan heti lopumassa kesken. Toivottavasti kuitenkin viihdyitte.

Ehkä vielä joskus teen paluun toisen blogin merkeissä. Ehkä en.

Kiitos.

En osannutkaan pysyä poissa. Nih. Oli paljon syitä miksi en halunnutkaan enää kirjoittaa, mutta sittenkin taitaa olla enemmän syitä jatkaa kirjoittamista. Se etten yleensä tiedä juurikaan mistä puhun on ehkä sittenkin syy kirjoittaa, eikä olla kirjoittamatta. Antaa muiden ihmisten tietää. Niitä blogeja riittää. Myös vanhojen kirjoitusten painolasti häiritsi, sillä en todellakaan allekirjoita kaikkea aikaisemmin kirjoittamaani. Ja hyvä niin, koska allekirjoittaisin niin enpä olisi mitään viime vuosien aikana oppinut. Antaa vanhojen blogipostausten makaa virtuaalisessa merenpohjassa. Ei niitä kukaan jaksa sieltä sukeltaa ja jos jaksaa niin ei kannata odottaa löytävänsä priimatavaraa. Voi siellä hiekanjyvien seasta jonkun helmen löytää, mutta harvassa taitavat olla.

Mietin kokonaan uudenkin blogin aloittamista, mutta yllättävän moni ihminen tuntui toivovan, että jatkan virtuaaliapinana, eli jatketaan nyt tästä. Siitä mihin jäätiin, eli ei oikeastaan yhtään mistään. Sen verran kuitenkin vanhasta, että tämä ei ole paleoblogi, ei paljasjalkajuoksublogi, eikä toivottavasti mihinkään muuhunkaan ruokavalioon tai liikuntamuotoon lokeroitava blogi. Enemmänkin tämä blogi kertoo yhden apinan haahuilusta ja tasapainoilusta elämässä. Toivon pysyväni niin tyhmänä, etten paasaisi täällä yhtään totuutta. Ja jos paasaan, niin heittäkää pikkukivellä takaraivoon. Thanks.

Ensi viikolla varmaan jo asiaakin, tänään isille hyvää isänpäivää!

Älylaitteiden tarkoituksena on usein helpottaa elämää, mutta käytännössä ne tekevätkin meistä niin tyhmiä, että emme kohta enää pärjää ilman niitä. Ja miksi elämää pitäisi aina helpottaa? Niin ne rullaportaatkin näennäisesti helpottavat elämää, mutta tekevätkin laiskaksi ja kroppa ei lopulta kiitäkään tästä hetkellisestä helpotuksesta. Kohti matalinta aitaa kun sitä kuitenkin usein menee jos se mahdollisuus annetaan.

Koska liikkuminen ja ruumiintoiminnot ulkoistetaan jo mitattavauudelle ja ulkoisille laitteille, niin tuntuu, että menetämme herkkyyden ja kontaktin todellisuudelle. Samoin kuin älylaitteet etäännyttävät meidät sosiaalisista tilanteista helpommin hallittaviin ja riippuvuutta aiheuttaviin tykkäysten määriin ja aistittomiin sosiaalisiin kanssakäymisiin. Kuinka erilaista onkaan läsnäolo ihmisen kanssa joka katsoo keskusteltaessa silmiin, eikä tuijotakaan simuloitua todellisuutta muoviselta ruudultaan.

Älylaitteet voivat toki kertoa meille, että kannattaisi liikkua enemmän ja useammin tai sykemittari voi kertoa, että olemme levon tarpeessa. Yllätys. Koska kello on jo niin vanhanaikainen keksintö, niin riittävän unen saaminen sillä, että menemme aikaisemmin nukkumaan ja heräämme levänneenä on mahdotonta ilman tästä jälkikäteen kertovaa ranneketta. Onko hermostomme niin surkea ja olemmeko todella ajautuneet itsestämme jo niin kauas, että emme ilman laitteen apua tiedä, että pitäisi liikkua tai levätä? Emmekö todellakaan tunnista stressiä, ellei iPhone näytä meille punaista?

Eikö kuitenkin olisi järkevämpää kääntyä sisäänpäin ja oppia taas tuntemaan itsemme. Tutkia ja kuunnella mitä keho ja mieli kertovat? Älylaitteet vievät meidät taas askeleen kauemmaksi sitä herkkyyttä, joka tekee meistä ihmisiä. Herkkyys ja läsnäolo, jotka ovat katoavia luonnonvaroja ihmissuhteissa ovat katoamassa myös suhteesta itseemme. Emme enää osa tulkita sitä mitä kehomme meille koittaa kertoa. Tässä älylaitteet voivat toki auttaa ja toimia työkaluina, mutta eikö kuitenkin olisi parempi mennä juuri päinvastaiseen suuntaan? Mennä enemmän kohti ihmisenä olemista. Viettää aika itsemme kanssa ilman ulkoisia virikkeitä, olla sosiaalisissa tilanteissa taas läsnä, katsoa toista ihmistä silmiin ja jakaa tunteita. Liikkuessakaan ei aina tarvitse mitata, noudattaa ohjelmaa tai aikaa. Sitä oikeasti voi vaan liikkua. Tutkia ja tuntea miltä liikkeet tuntuvat. Kokeilla uutta. Nukkumaan voi mennä kun väsyttää ja syödä kun on nälkä. Kohta tarvitsemme varmaan siihenkin applikaation. Kertomaan koska keho tuntee nälkää.

Sen sijaan, että ulkoistaisimme tunteemme niin koittaisimmekin tuntea ne. Kertoivat ne sitten kivusta, levon tarpeesta tai jokaisessa solussa kuplivasta ilosta. Tiedämme kuinka hyvää läsnäolo, keskittyminen ja tekemisen laatu tekee meille, mutta silti askel askeleelta siirrymme tästä kauemmas. Pitäisiköhän välillä jättää vaan kaikki älylaitteet pöydälle ja kohdata maailma alastomana. Unohtaa biohakkeroinnit ja näennäisen älyllisyyden ja yllättyä siitä, että keho on oikeasti melko viisas.

Olen viime aikoina tutustunut melko paljon Katy Bowmanin ajatuksiin, kuunnellut podcasteja ja lukenut aivan loistavaa Move Your DNA -kirjaa. En voi sanoa, että näkemykseni liikkumisesta ja ihmisenä olemisesta olisi radikaalisti muuttunut, mutta ehdottomasti on ollut silmiä aukaisevaa se kuinka tärkeää liikkuminen todella onkaan. Ja nyt en tarkoita sitä liikkumista mitä tapahtuu 4-5 kertaa viikossa ihmisakvaarioissa ympäri maailman, vaan sitä liikkumista minkä pitäisi tapahtua tämän akvaariohyppelyn ja raudan ylös-alas nostelun ulkopuolella. Runsaastikin treenaavalla 90-95 prosenttia ajasta menee helposti käytännössä liikkumatta.

Olen itse aina pyrkinyt ajattelemaan arkiliikuntaa mahdollisuuksina. On kiva jos pääsee kulkemaan portaita tai saa raahata kauppakassia. Jos oppii katsomaan näitä pieniä ponnisteluja mahdollisuuksina ja jonain positiivisena, niin niitä löytää yllättävän paljon. Olen nyt vajaan vuoden pitänyt ranteessa Garminin Vivofit -aktiivisuusranneketta ja keskiarvo liikkuu helposti reilussa kymmenessä tuhannessa askeleessa päivässä vaikka liian harvoin käynkin varsinaisesti kävelyllä, enkä oikeastaan koskaan juoksemassa. Kävely nyt on liikuntamuodoista ehkä paras, eli sitä kyllä tekisi mielellään enemmänkin, mutta käyttämällä kaikki pienet mahdollisuudet kävelyyn hyväkseen niin silti tulee helposti käveltyä lähes 10 kilometriä päivässä.

Nykyään on trendikästä puhua sitä kuinka istuminen tappaa, mutta kuten Katy Bowman kirjoittaa niin suurin ongelma ei ole istuminen sinänsä vaan staattiset asennot ylipäänsä. Käytännössä se toki tarkoittaa niitä asentoja joihin meidät on kipsattu kiinni tuoleihin ja sohviin. Jäykistävää ja epäterveellistä geometriaa. Se, että nousemme seisomaan ja edelleen pysymme yhdessä asennossa ei juurkaan tätä ongelmaa ratkaise. Hyvä olisikin istua mahdollisimman paljon esimerkiksi lattialla jolloin asentoa väkisinkin jatkuvasti vaihtaa koska vatsalihakset joutuvat nyt tekemään työn sohvajousien sijasta ja muutkin lihakset väsyvät työstä ja siitä, että ne puristuvat lattiaa vasten. Esimerkiksi leffan katsominen lattialla istuen käy soluille liikkumisesta, toisin kuin esimerkiksi sohvalla makaaminen.

Sen sijaan, että jakaisi elämän kahteen eli tavalliseen elämään ja siitä erillään olevaan liikkumiseen ja treenaamiseen, niin olisi monesta syystä parempi koittaa nähdä mahdollisuuksia ja tapoja tehdä asioita vähän järkevämmin kaikessa sinä muussa tekemisessä, eikä keskittyä pelkästään penkkipunnerrustekniikan ja belfiekuvien kuvakulmien viilaamiseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei kannattaisi harrastaa mielekästä liikuntaa ja käydä salilla, mutta terveyden kannalta tätä tärkeämpää on antaa soluille jatkuvasti mitä ne tarvitsevat, eli liikettä ja painetta. Liikunnalla on todella suuri merkitys oikeastaan kaikkeen mitä kehossa tapahtuu ja terveyden ylläpitoon ei todellakaan riitä se tunnin crossfit-rääkki neljänä päivänä viikossa.

En myöskään pidä ajatuksesta, että aina pitäisi lisätä jotain. Terveellistä ruokavalioa ei voi korvata lisäravinteilla sen enempää kuin liikkumista voi korvata pelkästään harvoin tapahtuvalla kovan intesiteetin treenillä. Joogatunti ja mindfulnessharjoitus henkiseen hyvinvointiin, maastavetoja lihastenkasvuun ja triathloneja kestävyyteen. Suorittamisen ja lisäämisen sijasta voisi olla parempi ehkä tehdä vähemmän näitä irrallisia terveystekoja, mutta tuoda vähän parempia tapoja siihen ihan "perusarkeen". Sieltä kuitenkin se olennaisin osa elämää ja terveyttä löytyy.

"Niin joo, minulla on blogi."

- lazy bastard

Eipä ole taas aikoihin tullut kirjoitettua blogiin. Tähän on miljoona ja yksi syytä joista suurimpina laiskuus, se ettei "olemitäänuuttasanottavaakunkaikkionjosanottu" ja kyllästyminen varsinkin sosiaalisen median mustavalkoisuuteen asiassa kuin asiassa. Kaikessa on oltava puolesta tai vastaan, joko vihataan tai rakastetaan. Samaa mieltä olevien kanssa järjestetään piknik ja eri mieltä olevia kivitetään piknikistä ylijääneillä sämpylöillä (tai porkkananpalasilla ja kuivalihalla, mihin ruokavaliomoottoripyöräkerhoon nyt sattuukin kuulumaan). Olisi sitä itsekin kiva välillä huutaa kovaan ääneen omaa totuutta, mutta kun oma maailma on niin harmaata tai oikeastaan enemmänkin seepraa.

Elämä kun ei melkein koskaan ole mustaa tai valkoista vaan sekä että. Ja jos joskus luulenkin sen olevan valkoista, siis ihan lumivalkoista, niin taatusti osoittautuukin seuraavana päivänä täysin mustanaamioksi. Ja sitten pitäisi muodostaa mielipiteitä leikkauslistoista, maahanmuuttopolitiikasta tai edes siitä mitä laitan seuraavaksi suuhuni ja mielipiteen ympärille pitäisi kirjoittaa nokkelia päivityksiä ja järjestää vähintäänkin parin päivän festarit leirintäalueineen. Ei pysty. Ihan liian pieni ihminen.

Tämä blogi pyörii onneksi terveyden, liikkumisen ja elämän ihmettelyn ympärillä, eli onneksi ei ole tarvetta hypätä poliittiseen poteroon, mutta kai sitä olisi joku mielipide oltava edes terveysasioista. No onhan niitä tietenkin. Ainakin vähän sinnepäin tai väärinpäin. Liikkuminenhan siis on ihan tosi jees. Varsinkin jos se on kivaa, mutta ei sen aina tarvitse kivaakaan olla. Sillä elämä on. Hyvä myös jos liikuntaharrastus enemmänkin parantaisi kuin huonontaisi terveyttä. Paitsi siis jos on niin tositositosi kivaa, niin sitten ehkä tämäkin sääntö kumotaan.

Ja syöminenhän on ihan parasta mihin ihminen voi aikaansa käyttää. Kunhan ei syö liikaa. Eikä vääriä asioita. Paitsi että välillä on ihan mahtavaa syödä liikaa niitä vääriä asioita. Nam. Hiilareita, rasvoja ja proteiineja. Makroravinteiden valtataistelua. Ei näistä vain ole olemassa mitään yleispätevää sääntöä, jonka taakse voisin piiloutua. Syö kuin aikuinen sanoo Dan John ja se on ehkä edelleen paras ohje mitä olen kuullut ravintoon liittyen. Kaikki ymmärtävät sen vähän eri tavoin, mutta jos jokainen söisi niin kuin kuvittelee että aikuisen kuuluisi syödä, niin kansanterveys olisi jo vähän paremmalla tolalla. Ehkä. En minä tiedä.

Liikkumista, lepoa ja ruokaa. Kaikkea sopivasti ja mieluiten hymy huulilla, mutta välillä saa olla hampaatkin irvessä. Ääripäitä vältelleen. Se on just hyvä. Ja muistakaa, että melkein kaikki ihmiset ovat oikeasti tosi hyviä tyyppejä. Älkää kivittäkö. Peace.

Muistaako joku sitä aikaa kun kamerat olivat kääntyneinä kohti maisemaa, kohti maailmaa. Aikaa ennen etukameroita ja selfiekeppejä. Sitä aikaa kun ihmiset olivat kiinnostuneita muustakin kuin itsestään. Nythän lähinnä kuvataan omaa napaa ja omia vatsalihaksia (jos perseen kuvaamiselta ehditään). Ehkä välillä voidaan kuvata myös sitä mitä minä söin varsinkin jos minä sen tein. Ja kätevästi voi vielä rajata pois ympäröivän maailman joka on liian kaoottinen. Liian todellinen. Liian sotkuinen. Ei valkoinen, eikä Applen logolla varustettu.

Ehkä olen vähän vanhanaikainen, mutta ennen asioita vain tehtiin koska se kuului asiaan tai siitä sai nautintoa. Jos bussissa annettiin istumapaikka naapurin mummolle niin ei siitä tarvinnut tehdä sankarillista Facebook-päivitystä tai mollata "niitämuitamoukkia", jotka vaan tylysti istuivat reppu sylissä kun oman elämänsä supersankari viitta heiluen ja selfiekeppi ojossa ottaa samanaikaisesti kuvaa tästä huikeasta sankariteosta. Se vain tehtiin, koska oli kohteliasta. Itsestään selvää. Ei ollut tarvetta postata hikistä selfietä aina kun juoksee korttelin ympäri tai käy harrastamassa. Harrastaminen oli kivaa, ei mitään mainostettavaa tai mitattavaa. Treeni oli treeni vaikka siitä ei kerrottu muille. Puu kaatui metsässä vaikka kukaan ei ollutkaan sitä kuulemassa.

Pitää luoda oman elämänsä CV, illuusio omasta urheilullisuudesta, suvaitsevaisudesta, paremmuudesta. Keksiä oma naseva slogan, tunkea omaa naamaansa aina esille kun vain mahdollista ja muistaa, että on uniikki lumihiutale. Uniikein lumihiutale. Mitä enemmän yrittää olla erilainen niin sitä samanlaisemmaksi sitä kuitenkin muuttuu. Samoja ruoka-annoksia ja peilikuvia omasta perseestä.

On huudettava kovempaa. Koska oma ääni. Koska minä.

Sitähän se tämäkin blogi tietenkin on. Luulen, että on jotain uutta sanottavaa, vaikka kaikki on jo sanottu. Onneksi ei sentään tarvitse myydä mitään mukanokkelilla itsestäänselvyyksillä tai postata kuvia omista ruumiinosista. Ei ketään voisi vähempää se kiinnostaa. Ugh.

Ajattelin kirjoittaa lyhyen postauksen unesta sillä mielestäni unesta kirjoitetaan nykyään ihan liikaa. Tässä on selkeä ristiriita, mutta ihminen on epälooginen otus ja uni jos jokin toimii vastoin tapaamme muuten toimia elämässä. Yrittäminen kun tässä ei ole avuksi vaan päinvastoin. Uni tulee kun lakkaa yrittämästä.

Olen itse kärsinyt muutamasta pidemmästä unettomuusjaksosta ja tälläkin hetkellä nukkuminen on vähän vaikeaa. Suuri syy sille on se, että unesta tehdään niin tärkeää. Tai ainakin minä teen itselleni ja nykyään tuntuu, että aiheesta muutenkin paljon kirjoitetaan. Eikä syyttä. Onhan laadukas uni ehkä tärkein yksittäinen terveysteko. Mutta kun jatkuvasti muistutetaan siitä, että uni ei saisi olla katkonaista, sitä olisi saatava 8-9 tuntia unessa, REM-sitä ja REM-tätä ja kaikenlaisia unta mittaavia laitteita myydän jopa naapurin Siwassa niin se todennäköisesti vain lisää ongelmia. Jokainen unettomuudesta kärsinyt tietää tämän.

Ihminen ei voi rentoutua yrittämällä vaan rentoutuu vasta sitten kun yrittäminen lakkaa. Samoin on tutkittu, että nukahtaminen tapahtuu nopeammin jos sängyssä yrittää pysyä hereillä kuin jos yrittää nukahtaa. Uni tulee helpommin ja se on laadukkaampaa jos unesta ei välitä. Jos siitä ei tee numeroa. Ja tällä hetkellä siitä tehdään mielestäni liiankin iso asia. Onhan se hyvä jos esimerkiksi kerrotaan, että älypuhelimia ei kannata käyttää myöhään illalla, mutta eihän tehdä nukkumisesta yhtä vaikeaa kuin syömisestä. Eihän.

On todettu, että placebolla on hyvin suuri merkitys myös mitä tulee uneen ja nyt meidät on ehdollistettu siihen, että 8-9 tuntia on se paras määrä. Eli jos alle sen jää niin väsyttää. Aamu on vaikea. Vain kahvi pelastaa. Unen placebo-vaikutus tekee kuitenkin sen, että on todella olennaista uskooko itse saaneensa riittävästi unta. Parempi siis nukkua vähemmän, mutta uskoa nukkuneensa riittävästi kuin päinvastoin. Nyt tuntuu siltä, että unesta ollaan kovaa vauhtia tekemässä uusi gluteeni. Kohta suurin osa meistä oireilee asiasta joka ennen oli vain luonnollinen osa elämää.

Unesta ei kannata stressata eikä tehdä siitä isoa numeroa. Uni tulee jos tulee ja parhaiten se tulee jos ei yritä nukahtaa. Yleensä sitä myös nukkuu paljon enemmän kuin kuvittelee nukkuneensa. Kannattaisi myös aina mennä nukkumaan sillä ajatuksella, että unta saa tarpeeksi ja seuravana päivänä riittää virtaa. Jos jo illalla ehdollistaa itsensä heräämään väsyneenä, niin näin myös käy.

Olen väärässä

Palautumisesta ja elämän sullomisesta pieneen laatikkoon

Aamukahvia, urheilupsykologiaa ja Marjamäen haastattelu

Melkein jäähyväiset blogille (Urbaani oranki didn't leave the building)

Kiitos ja kumarrus

Paleota, burgereita, elämää ja gluteenipölyä

Brasilia, ravintosuositukset ja MM-kisat

Vanhus ja mäki - oman elämäni Rocky

Keho kertoo tarinan

Minne menen, siellä olen (ja muuta treeniin en tarvitse)

That's all folks!

I'm back! Nih.

Älykäs on uusi tyhmä

Ihmisakvaarioita ja DNA:n liikuttelua

Mustaa ja valkoista

Minä, minä, minä ja minä

Liikaa puhetta unesta